Valitan, väärä numero! (1948)

Anatole Litvak -katselmuksemme jatkui klassisella film noirilla Valitan, väärä numero! (Sorry, Wrong Number!, 1948), joka edustaa Litvakin Hollywood-uran huippua. Tiivistunnelmainen trilleri on Hal B. Wallisin tuottama ja perustuu Lucille Fletcherin huippusuosittuun kuunnelmaan, joka kuultiin alun perin Suspense-ohjelmassa toukokuussa 1943 ja josta kirjailija muokkasi myös romaanin. Alkuperäisessä toteutuksessa sänkyyn kahlittua, sairasta Leona Stevensonia esitti Agnes Moorhead. Puhelinaihe sopi erinomaisesti kuunnelmaksi, sillä välillä päähenkilöä kuultiin langan päässä, välillä taas soittajana, jonka ainoa keino pitää yhteyttä ulkopuoliseen maalmaan on tarttua luuriin. Kuunnelma, kuten elokuvakin, hyödyntävät erinomaisesti teknologiaa, joka mahdollistaa yhteydet mutta samalla tuntuu erottavan ihmiset vääjäämättömästi toisistaan. Fletcher teki itse käsikirjoituksen kuunnelmansa pohjalta. Alkutekstien jälkeen nähtävät sanat kuvaavat puhelinkulttuurin dramaattisia vaikutuksia: ”In the tangled networks of a great city, the telephone is the unseen link between a million lives... it is the servant of our common needs – the confidante of our inmost secrets... life and happiness wait upon its ring... and horror... and loneliness... and... death!” Puhelin on 1940-luvun Internet, verkosto, joka sitoo yksilön miljooniin tuntemattomiin sieluihin.

Elokuvassa kaiken keskiössä on kuunnelman tapaan Leona Stevenson (Barbara Stanwyck), ja samalla käsittelyyn nousee hänen suhteensa aviomieheensä Henryyn (Burt Lancaster). Tarina kulkee taidokkaasti takautumasta toiseen, ja vähitellen aviodraaman taustat alkavat paljastua, Henryn tyytymätömyys työhön appiukon firmassa, halu itsenäistyä ja Leonan vamman taustat. Draaman ydin on Leonan vahingossa kuulema puhelinkeskustelu, joka viittaa murhaan. Barbara Stanwyck on erinomainen epätoivoisena Leonana, jonka kauhu kasvaa, mitä pidemmälle puhelinkeskustelut etenevät.

Anatole Litvak on parhaimmillaan ihmisten välisen etäisyyden kuvaajana. Kamera-ajot Leonan makuuhuoneesta portaikkoa pitkin alakertaan ovat erinomaisia ja tuovat mieleen Litvakin varhaisemman tuotannon luovat kameraliikkeet. Lopussa on vaikuttava kamera-ajo ikkunasta ulos ja laskeutuminen alakertaan, mikä tuo mieleen Litvakin aloituksen rikoskomediassa Salaisia voimia (Amazing Dr. Clitterhouse, 1938). Tässä visuaalinen taito on film noirin palveluksessa ja kauhun luomisen välikappaleena. Kuvallisen tyylin rinnalla tärkeää on ääniympäristö, puhelimen pirinä, numerovalinta, kiekon pyörähdykset, luurin kopautukset, puhelimesta kantautuva ääni, kellon lyönnit... Elokuvan menestys innoitti Lux Radio Theatren tekemään aiheen uudelleen kuunnelmaksi vuonna 1950. Siinä Stanwyck ja Lancaster osoittivat hallitsevansa myös radioteatterin!