Armoton ase (1957)

Columbian tuottama 3:10 to Yuma (1957) on 1950-luvun Hollywood-elokuvan helmiä ja Delmer Davesin western-uran kohokohtia Katkaistun nuolen (Broken Arrow, 1950) ohella. Televisiossa 3:10 to Yuma on nähty vain kerran vuonna 1971, hämmästyttävää kyllä. Suomen ensi-iltansa se sai teatterilevityksessä marraskuussa 1957, ja varmaan silloin maahantuoja on joutunut rypistämään otsaansa pohtiessaan, mikä voisi tulla elokuvan suomalaiseksi nimeksi. Lopulta teos ristittiin Armottomaksi aseeksi, joka ei oikeastaan sano mitään olennaista ja johtaa pikemminkin harhaan. Mutta oikeaan lajityyppiin se toki viittaa. 3:10 to Yuma on Delmer Davesin lännenelokuvien sarjassa poikkeuksellinen jo siksi, ettei sitä ole kuvattu loisteliaissa väreissä. Lopputulos on tiivistunnelmainen mustavalkoinen draama, joka muistuttaa Fred Zinnemannin Sheriffiä (High Noon, 1952). Reipasta sheriffiä 3:10 to Yuma ei marssita näyttämölle, mutta yhtäläisyyttä tuo kerronnallisen ajan käyttö. Tällä kertaa takarajana on junan lähtöaika pienen Contentionin rautatieasemalta. 3:10 to Yuma perustuu muuten Elmore Leonardin kertomukseen, samoin kuin samana vuonna valmistunut Budd Boetticherin Pettämätön pistooli (The Tall T, 1957).

Alkutekstit näyttävät postivaunut, jotka lähestyvät kaukaisuudesta ja kurvaavat etualalle Frankie Lainen laulun säestämänä. Eipä aikaakaan, kun ollaan klassisessa tilanteessa: postivaunut ryöstetään. Asialla on pahamaineinen Ben Wade (Glenn Ford) joukkoineen. Alku monimutkaistuu, kun läheisen tilan omistajan karja osuu samaan kohtaan, ja isä Dan (Van Heflin) jää poikineen seuraamaan tilannetta. Dialogi on paikoin hämmentävää: Dan valittaa karjansa pääsevän karkuun, johon Wade pyytää lisäaikaa viisi minuuttia ryöstön loppuun saattamiseen. Omituista huomaavaisuutta! Ehkä kohtaus ennakoi Danin ja Waden myöhempää suhdetta, joka osoittautuu elokuvan kokoavaksi voimaksi. Vaikuttavaa on myös se tapa, jolla Danin pojat ihmettelevät isänsä passiivisuutta ryöstön hetkellä. Kohtauksessa katsoja tutustuu myös herra Butterfieldiin (Robert Emhardt), joka on elokuvan kapitalisti, postivaunulinjan omistaja. Hänen ensimmäinen repliikkinsä on paljon puhuva: "Let me warn you - I am Mr. Butterfield; this is my line, these are my passengers."

3:10 to Yuma on monella tapaa ennakoimaton ja siksi nautinnollinen elokuva. Postivaunujen ryöstön jälkeen Ben Waden joukot saapuvat Bisbeehen, eivätkä kaupungin viranomaiset osaa aavistaa saluunaan ratsastavien miesten aikomuksia. Kohtaus saluunassa on erityisen mieleenpainuva, romanttinen pilkahdus köyhän kurjuuden keskellä. Wade flirttailee saluunassa työskentelevän Emmyn (Felicia Farr) kanssa. He ovat tavanneet aiemmin ja Emmy sanoo lääkärin lähettäneen hänet yskän takia kuivempaan ilmastoon. Tämän jälkeen suhteeseen ei enää palata, mutta Waden ja Emmyn vuoropuhelu avaa mahdollisuuden sellaiseen maailmaan tai tulevaisuuteen, joka ei kuitenkaan voi toteutua. Tämän rinnalla kiinnostava on Danin ja hänen perheensä kuvaus. Dan sinnittelee tilallaan ja odottaa sadetta, joka vihdoinkin toisi pelastuksen kuivuuden keskelle. Saadakseen rahaa hän päättää ryhtyä avustamaan Ben Waden vangitsemisessa ja saattamisessa Yumaan. Glenn Ford on loistava Waden roolissa: hän osaa olla sopivan veijarimainen, mutta samalla tietoisen ärsyttävä. Ruokailukohtauksessa hän pyytää Dania leikkaamaan lihasta rasvat pois! Wade koettaa horjuttaa Danin itseluottamusta, ja psykologinen pehmitys on osa tiivistyvän jännitystunnelman rakentamista. Lopulta alkaa näyttää siltä, että jollakin kummallisella tavalla Dan ja Ben Wade ovat sukulaissieluja. Toinen on rehellinen maanviljelijä, toinen postivaununryöstäjä, mutta oikeastaan he ovat molemmat vain etsineet keinoa selviytyä köyhyyden keskellä. Lopulta Danin ja Waden kunniakoodisto luo solidaarisuuden. Viimeiset kuvat ovat ihmeenomaiset. Juna on lähtenyt Contentionin asemalta. Danin vaimo Alice (Leora Dana) vilkuttaaa radan varressa, samoin herra Butterfield, joka on vienyt Alicen turvaan. Yhtäkkiä taivaalta sataa vettä, joka antaa lupauksen tulevaisuudesta.