3. elokuuta 2014

Polttava aurinko (1948)

Kuukauden westerniä ei enää televisiosta tule, joten lännentuokio täytyy varmistaa itse. Erinomaisesti tähän sopii William A. Wellmanin vuonna 1948 Twentieth-Century Foxille ohjaama Polttava aurinko (Yellow Sky). Käsikirjoituksen toteutti W. R. Burnettin kertomuksen pohjalta Foxin luottomiehenä tunnettu, atlantalaissyntyinen Lamar Trotti, joka painotti usein teksteissään etelän näkökulmaa. Trottin kynästä olivat aiemmin kirvonneet käsikirjoitukset Wellmanin westerniin Kuolemantuomiopaikka (The Ox-Bow Incident, 1943) sekä John Fordin Kansan sankariin (Young Mr. Lincoln, 1939) ja Liekehtivään erämaahan (Drums Along the Mohawk, 1939). Polttavassa auringossa huomio kiinnittyy ensimmäisenä alkutekstien aikana kuultavaan musiikkiin, joka kuulostaa tutulta. Tämä ei sinänsä ole epätavallista, sillä elokuvasäveltäjillä on tapana kierrättää aiheitaan. Alfred Newman on tässä käyttänyt uudestaan alkumusiikkiaan Henry Hathawayn elokuvaan Brigham Young (1940), jossa myös oli Trottin käsikirjoitus. Tämä tukee myöhempää vaikutelmaa, että Polttava aurinko on kauttaaltaan säästeliäs musiikin suhteen. Alkukin on vain lainatavaraa.

Polttava aurinko sijoittuu vuoteen 1867. Alussa ryhmä miehiä ratsastaa erämaan poikki, eikä katsojalle heti selviä, mistä on kyse: käynnistys on klassinen. Myöhemmin henkilöt nimetään. Joukossa ovat James Dawson (Gregory Peck), Dude (Richard Widmark), Bull Run (Robert Arthur), Lengthy (John Russell), Half Pint (Henry Morgan) ja Walrus (Charles Kemper). Ryhmä ratsastaa kaupunkiin ja astuu satulaan. Kohtaus tuo mieleen Kuolemantuomiopaikan, jossa miesten katse nauliintuu baaritiskin takana kohoavaan maalaukseen. Eipä aikaakaan, kun selviää, että Dawsonin vetämä porukka on tekemässä pankkiryöstöä. Polttavan auringon aloitus tekee vaikutuksen klassisuudellaan ja napakkuudellaan!

Karistaakseen takaa-ajajat Dawsonin kopla lähtee ylittämään Death Valleya. Hikisen urakan jälkeen ryhmä törmää Yellow Sky -nimiseen aavekaupunkiin, jossa asuu vain nuori tyttö Mike (Anne Baxter) ja hänen isoisänsä (James Barton). Dudelle selviää pian, että muukalaisiin vihamielisesti suhtautuvilla asukeilla on salaisuus: läheisen vuoren kätköissä on kultaa. Tarina ei ole yllätyksellinen eikä uusi, mutta William Wellman kertoo sen vetävästi. Erityisen onnistunutta on Joseph MacDonaldin mustavalkokuvaus, joka tuo paikoin mieleen aikakauden film noir -tyylin. Dialogissa on kosolti nasevia sutkautuksia, kuten kohtauksessa, jossa Dawsonin koplan jäsenet ajautuvat erimielisyyksiin. Lenghty tokaisee: ”This is a free county. Majority rules.” Kiinnostavaa on myös tarinan vähittäinen historiallistaminen. Isoisä toteaa, miten sota on sekoittanut nuorukaisten elämän. Tämä ennakoi myös lopetusta, jossa Dawson palaa kaidalle tielle yllätyksellisen ratkaisun kautta.

En muista montaakaan lännenelokuvaa, jossa katsoja olisi päässyt kurkistamaan haulikon tähtäimen läpi. Tai ehkä minulla on vain huono muisti... Polttavassa auringossa Dawson nähdään melkein samaan tapaan kuin päähenkilö James Bond -elokuvien alussa:


Ei kommentteja: