Ratkaiseva yö (1948)

Ryhtyessään ohjaajaksi vuonna 1947 Rudolph Maté, alias Rudolf Mayer, oli jo kokenut elokuvantekijä. Ensimmäinen ohjaus Kaikkien aikojen morsian (It Had to Be You, 1947) alkoi kuitenkin Don Hartmanin komennossa, ja Maté istui ohjaajantuoliin kesken hankkeen. Ensimmäinen itsenäinen työ oli seuraavana vuonna valmistunut film noir Ratkaiseva yö (The Dark Past, 1948), merkillinen teos, joka perustuu James Warwickin näytelmään Blind Alley. Ytimekäs, 75-minuuttinen rikosdraama käynnistyy vetävästi. Alussa on lähes kahdeksan minuuttia subjektiivista otosta, kertoja nousee linja-autoon, matkustaa työpaikalleen poliisiasemalle ja paljastuu psykiatriksi. Kun ääni saa kasvot, psykiatrin piippua alkaa tuprutella itse Lee J. Cobb, joka esittää tohtori Andrew Collinsia. Bussikohtaus on erittäin hieno kuvatessaan ohi lipuvien kansalaisten erilaisia elämäntilanteita. Kun kertojaäänen käyttö pitkittyy, katsoja alkaa tulla malttamattomaksi.

Psykiatrin huoneesta tarina hyppää suoraan rikollisten kyytiin. Vankilasta paennut tappaja Al Walker (William Holden) tekee rumaa jälkeä ja tunkeutuu sattumalta tohtori Collinsin kotiin. Asetelma muistuttaa William Wylerin jännäriä Epätoivon hetkiä (Desperate Hours), joka valmistui seitsemän vuotta myöhemmin. Kodin ahtaiden seinien sisäpuolella Matén ohjaus toimii parhaiten, ja Holdenin ja Cobbin yhteispeli on perinomaista. En heti muista William Holdenia yhtä vakuuttavassa roiston roolissa. Koko kotijakso on itse asiassa takautumaa, kun Collins perustelee kollegalleen suhtautumista nuoriin rikollisiin ja haluaan auttaa kaidalta tieltä karanneita sieluja.

Ymmärrän hyvin, jos osa katsojista kavahtaa Ratkaisevan yön opettavaista sävyä. Elokuva on läpikotaisin rikollisen mielen psykologian käsittelyä ja Hollywoodille luonteenomaisesti erittäin freudilaisesti esitettyä. Collinsilla on kirja, joka käsittelee rikollisen sielunelämää, ja teos kiinnostaa myös painajaistensa keskellä kärvistelevää Walkeria. Mieleen tulee Alfred Hitchcockin Noiduttu (Spellbound, 1945), jossa psykiatri auttaa murhasta syytettyä miestä saamaan muistinsa takaisin. Myös Walker on unohtanut traumatisoivan lapsuuden tapahtuman. Collinsin käsittelyssä traaginen tapahtuma palaa Walkerin mieleen, ja painajaisunet saavat selityksensä. Tässä tarinassa tappaja ei ansaitse kuolemaa mutta vangituksi hän joutuu, parantuneena. Vaikka läpikuultava, mekaanisen tuntuinen psykologisointi häiritsee, elokuvan loppu tuntuu on vaikuttava, ja se on film noirin sisällä epätavallinen.