Wagner and Me (2010)

BBC:n tuottama dokumenttielokuva Wagner and Me alkaa turhankin päivittelevään sävyyn, kun Stephen Fry astuu Bayreuthin Wagner-teatteriin ja kaikki on ”absolutely amazing”. Mutta lopulta elokuvan idea toimii: kaikki tiivistyy siihen, voiko juutalaistaustainen Fry astua paikkaan, jonka symbolinen merkitys on suuri. Tuomio on vapauttava. Ratkaisun tekemiseksi elokuva käy pähkinänkuoressa läpi Richard Wagnerin elämänvaiheet ja tuotannon, unohtamatta sitä jälkeä, jonka Adolf Hitler faniudellaan Wagneriin painoi. Dokumentti paikantaa Wagnerin uran kulminaation Sveitsin-kauteen, joka alkoi 1849. Tästä ratkaisusta voi olla eri mieltä, vaikka toki elokuvaa varten asioita on täytynyt tiivistää. On perusteltua väittää, että juuri 1830- ja 1840-luvun tapahtumista ja vaikutteista kumpusivat ideat myöhempään tuotantoon ja myös niihin taideteoreettisiin kirjoituksiin, jotka Wagner kirjoitti Zürichissa 1840- ja 1850-lukujen taitteessa. Varsinkin vaihe Dresdenissä 1842–49 olisi ansainnut pohdiskelua, nyt Sveitsi korostuu kummasti niin etteivät myöhemmät Münchenin ja Bayreuthin ajatkaan tunnu vetävän sille vertoja. Parhaimmillaan Wagner and Me on Stephen Fryn omakohtaisissa kokemuksissa, pyrkimyksessä käsitteellistää Wagnerin taidetta ja sen vaikutusta. Fry on aidosti liikuttunut niin Tristanista ja Isoldesta kuin Nibelungin sormuksestakin. Kiinnostavia ovat myös keskustelut asiantuntijoiden, kuten Valeri Gergijevin ja Joachim Köhlerin kanssa, mutta silti lopun kohtaaminen Auschwitzin orkesterissa soittaneen sellistin kanssa on vaikuttavin: yhtäkkiä kyselijä muuttuukin itse vastaajaksi. Juuri tästä on viime kädessä kyse. Vastaus kysymykseen siitä, voiko historian painolastin tuntien Wagner-teatteriin astua, täytyy löytää henkilökohtaisesti. Sitä eivät muut voi antaa.