Konepistooli-McCain kuuluu John Cassavetes- ja Gena Rowlands -fanien ehdottomaan ohjelmistoon. Cassavetes saatiin McCainin rooliin, sillä hän tarvitsi kipeästi rahaa omiin independent-tuotantoihinsa. Suunnitteilla oli elokuva Aviomiehet, joka valmistui vuonna 1970. Vanha ystävä Peter Falk lähti mukaan gangsteri Charlie Adamon rooliin. Rowlandsin osuus Rosemary Scottin roolissa jää valitettavan lyhyesti, mutta tuntuu, että Cassavetesin ja Rowlandsin kohtaaminen sähköistää koko elokuvan loppuosan.
Konepistooli-McCain tuntuu alussa vaikeasti seurattavalta: on hankalaa hahmottaa, mihin tarina kulkee. Charlie Adamo hamuaa itselleen jalansijaa Las Vegasissa. Samaan aikaan McCain armahdetaan lunnaita vastaan San Quentinistä, ja hänelle on varattu rooli mafiapomojen keskinäisessä välienselvittelyssä. Nuoren Irenen (Britt Ekland) kanssa McCain kuitenkin pakenee saatuaan miljoonat itselleen – vain tullakseen lopussa tuhon omaksi. Kukaan päähenkilöistä ei säily hengissä. Montaldo tuli jo 1960-luvulla tunnetuksi poliittisesti värittyineistä elokuvistaan, ja myös tässä lopputuloksena on armoton kuva äärimmilleen virittyneestä kapitalismista. Mafian monopolisoimaan maailmaan ei muilla ole mitään pääsyä. Elokuvassa on myös ajankohtainen poliittinen viittaus, kun heinäkuun 1968 sanomalehti vilahtaa kuvassa. Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian neuvotelut olivat käynnissä. Kansainvälistä tilannetta vahvemmin Konepistooli-McCain on kapitalismin karikatyyri ja ehkä samalla viittaus myös Italian sisäiseen tilanteeseen.
Konepistooli-McCain on kulttuurinen hybridi. Englanninkielisessä versiossa vilisee italialaisia näyttelijöitä, joiden repliikit on dubattu. Ulkokuvaukset on tehty lähestulkoon turistin asemasta, ja Ennio Morriconen musiikki rakentaa kuvaa amerikkalaisuudesta. Yhdysvallat on myös silmiinpistävän moderni: Roomassa kuvatuissa sisäkuvissa asunnot ovat pullollaan poptaidetta. Kansianvälisille markkinoille elokuvaa kaupattiin välivaltaisuudellaan, mutta loppujen lopuksi konepistooli pauhaa vain muutaman lyhyen hetken. Italiassa elokuvan nimi oli Gli intoccabili, joka puolestaan viittaa yhdysvaltalaiseen tv-sarjaan Lahjomattomat (The Untouchables, 1959–63).
Montaldo jatkoi gangsterismin kuvausta kaksi vuotta myöhemmin teoksella Julma kierre (Sacco e Vanzetti, 1971). Myöhemmin Montaldo ohjasi myös historiallisia aiheita, kuten elokuvan Giordano Bruno (1973) ja minisarjan Marco Polo (1982–83).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti