Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel, 1961) on Ingmar Bergmanin hienoimpia elokuvia. Samalla se oli aloitus uskoa käsittelevien teosten sarjalle, jossa seuraavina olivat vuorossa Talven valoa (Nattvardsgästerna, 1963) ja Hiljaisuus (Tystnaden, 1963). Kuin kuvastimessa viittaa nimensä puolesta Uuden testamentin Ensimmäiseen korinttolaiskirjeeseen, jonka 13. luvun 12. jakeessa lukee: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” Viimeinen jae on klassinen: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” Näissä jakeissa kiteytyy Kuin kuvastimessa -elokuvan keskeinen jännite: alussa ihmiset ovat ”arvoituksia”, yksin, ja ponnistelevat voidakseen katsoa toisiaan kasvoista kasvoihin. Jae 12 on dynaaminen: ihmisen tietämys on vajavainen, mutta hänellä on pyrkimys parempaan. Jakeen 13 ajatus muistuttaa Kuin kuvastimessa -elokuvan viimeisiä sanoja: vain rakkaudessa on mahdollisuus, se voi olla naurettavaa tai ylevää, karkeaa tai jalostunutta, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole.
Kuin kuvastimessa vetoaa askeettisuudellaan. Teos on karu jo tapahtumapaikaltaan: draamaa kehystää kivinen saari, joka viheriöi kituliaasti. Yhtä ankaraa on dramaturgia. Kaikki ylimääräinen on veistetty pois. Elokuvan alussa tarinan neljä henkilöä nousevat esiin merestä, leskeksi jäänyt kirjailijaisä David (Gunnar Björnstrand), hänen poikansa Minus (Lars Passgård), tyttärensä Karin (Harriet Andersson) ja tämän lääkärimies Martin (Max von Sydow). Elokuvan aikana skitsofreniaa sairastavan Karinin persoonallisuus hajoaa. Oikeastaan kaikki elokuvan henkilöt ovat vetäytyneet omaan yksinäiseen maailmaansa, piirtäneet ympärilleen kehän, kuten David toteaa, josta on vaikea murtautua esiin. Karinille tämä yksinäisyys on kohtalokasta. Fantasioissaan hän etsii Jumalaa, mutta kun salaperäinen ovi vihdoin aukeaa, jumala onkin säälimätön ja tyly. Vastausta ei lopulta löydy ihmisen ulkopuolelta, maailmaa täytyy muuttaa itse. Minus valittaa elokuvan alussa, ettei isä puhu hänelle koskaan. Viimeisessä kohtauksessa tämä noidankehä murtuu, kun isä toteaa todisteeksi Jumalan olemassaolosta rakkauden, kaikissa halveksituissakin muodoissaan. Viimeisenä repliikkinä Minus toteaa: ”Isä puhui minulle...”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti