Puhumattakaan naisista (1964)

Puhumattakaan naisista (För att inte tala om dessa kvinnor, 1964) oli Ingmar Bergmanin ensimmäinen värielokuva: mustavalkoisten alkutekstien jälkeen elokuva ikään kuin puhkeaa väreihin, jotka alun tyylitellyssä hautajaiskohtauksessa ovat äärimmäisen hillityt. Puhumattakaan naisista on Bergmanin keveimpiä elokuvia, yhdessä Erland Josephsonin kanssa käsikirjoitettu, tyylitelty kokonaisuus, joka sijoittuu 1920-luvulle. Cornelius (Jarl Kulle) on kirjoittamassa tunnetun sellistin, Felixin, elämäkertaa ja tulee asumaan tämän kartanoon Villa Tremoloon. Felixiä Cornelius ei koskaan tapaa, mutta hän tutustuu tämän vaimoon Adelaideen (Eva Dahlbeck) ja rakastajattariin, Isoldeen (Harriet Andersson), Traviataan (Gertrud Fridh), Madame Tussaudiin (Karin Kavli), Ceciliaan (Mona Malm), Beatricaan (Barbro Hiort af Ornäs) ja Humlaniin (Bibi Andersson). Elokuva alkaa Felixin hautajaisfantasialla, ja hautajaisiin teos päättyykin. Bergman itse totesi, ettei Puhumattakaan naisista onnistunut kovin hyvin ja että teos oikeastaan tehtiin vain, jotta Svensk filmindustri selviäisi taloudellisista vaikeuksistaan. Tuntuu, että Bergman on tässä astunut tyylilajiin, joka oli hänelle vieras, eikä päällimmäisenä tunteena jää mieleen muuta kuin Jarl Kullen loistava performanssi Corneliuksen roolissa. Elokuvaa katsoessa jäin oikeastaan miettimään sivuseikkaa, sitä tapaa, jolla elokuva kuvaa 1920-lukua. Vuonna 1964 20-luvun maailma ei ollut kovinkaan kaukana. Puhumattakaan naisista kuvaa 20-lukua seksuaalisesti vapaamielisenä aikana, mutta samalla vuosikymmeneen liitetään mykkäelokuvamaista koomisuutta. Tietysti se, että mykkäelokuva edustaa koomista, on jo itsessään vahva tulkinta. Pitiköhän vuoden 1964 yleisö nopeutettua elehtimistä huvittavana? Nyt se tuntuu oikeastaan vain väärään osuneelta tulkinnalta...