Ingmar Bergmanin Hiljaisuus (Tystnaden, 1963) päätti uskoa käsittelevän trilogian, johon kuuluivat myös Kuin kuvastimessa (1961) ja Talven valoa (1963). Kolmen elokuvan kokonaisuus on hämmentävä jo siitä syystä, että Hiljaisuus lähtee tyyliltään niin eri suuntaan kuin aiemmat kaksi elokuvaa. Kuin kuvastimessa ja Talven valoa olivat askeettisia psykologiseen realismiin nojaavia puhedraamoja, mutta Hiljaisuus on modernistinen, tyylitelty ja kaiken lisäksi vähäpuheinen. Elokuva alkaa junassa, kaksi naista ja pieni poika matkustavat. On kuuma, ja juna kiitää tunnistamattomassa maassa kohti tuntematonta päämäärää. Tapahtumat siivilöityvät lapsen havaintojen kautta. Ohi kiitävät panssarivaunut tuntuvat viittavan lähellä olevaan sotaan. Lopulta paljastuu, että naiset ovat sisaruksia: Ester (Ingrid Thulin) on sairas ja ripustautuu sisareensa, Anna (Gunnel Lindblom) pyristelee vapaaksi ja etsii ratkaisua eroottisista haaveistaan. Annan poika Johan (Jörgen Lindström) hämmästelee elämää oudossa keskieurooppalaisessa kaupungissa. Sanomalehtien teksteissä vilahtaa tutun tuntuisia sanoja, mutta itse asiassa elokuvan kuvaama maa on kuvitteellinen. Bergman yhdisteli vaikutteita puolasta, tšekistä ja unkarista. Juuri vieras kieli – ja kyvyttömyytemme ymmärtää – on olennaista. Ester on kuuluisa kääntäjä, joka työkseen ylittää kulttuurien välisiä eroja ja rakentaa siltoja, mutta lopulta ihmisten välillä ammottaa kuilu. Ester ja Anna eivät lopulta koskaan löydä toisiaan. Ehkä elokuvan voisi tulkita niin, että Ester ja Anna viime kädessä edustavat ihmisen eri puolia, eikä hahmoja pitäisi tulkita erillisinä. Hiljaisuus on unenomainen varjonäytelmä, jossa vain Bachin musiikki tuntuu hetkeksi tuovan ihmiset toistensa yhteyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti