Talven valoa (Nattvardsgästerna, 1963) alkaa kymmenminuuttisella jumalanpalvelukohtauksella: pieneen keskiaikaiseen kivikirkkoon on talvipakkasella tullut vajaa kymmenen seurakuntalaista. Pastori Tomas Ericsson (Gunnar Björnstrand) hoitaa työnsä rutiininomaisesti, vaikka penkit ammottavat tyhjyyttään. Luterilaisen kirkon sanomalla ei tunnu olevan ottajia. Yleisö koostuu vakiovieraista, ja mukana ovat muun muassa suntio Algot (Allan Edwall) ja pastoriin ihastunut opettaja Märta (Ingrid Thulin). Aloitus on erinomainen sekä karun luterilaisuuden kuvaajana että elokuvan henkilöiden sanattomana esittelynä. Itse asiassa henkilögallerian herkullisuus saa odottamaan enemmänkin kuin mitä elokuva lopulta antaa.Vähitellen paljastuu, että Tomas on yhtä tyhjä kuin itse kirkko. Tomas on kadottanut uskonsa vaimonsa kuoleman jälkeen. Jumala on hiljaa eikä tunnu vastaavan. Tomas saa tilaisuutensa sielunpaimenena, kun kalastaja Jonas Persson (Max von Sydow) tulee ahdistuneena keskustelemaan messun jälkeen, vaimonsa Karinin (Gunnel Lindblom) pyynnöstä. Tomas on niin käpertynyt omaan ahdistukseensa, ettei hän pysty auttamaan Jonasta. Vielä samana päivänä tulee tieto Jonasin itsemurhasta.
Talven valoa on askeettinen ja hätkähdyttävä. Yllättävintä elokuvassa on päähenkilön täydellinen sulkeutuneisuus: hän ei vain torju Märtan rakkautta vaan nöyryyttää tätä. Samaan aikaan hän ei tunnu tunnistavan omaa osuuttaan Jonasin itsemurhaan, tai sitä tosiasiaa, että hän olisi itse voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Elokuvan lopussa aamu on vaihtunut iltaan, ja Tomas aloittaa uuden jumalanpalveluksen - tällä kertaa täysin vailla yleisöä, tavan vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti