Pettävän varjon seuraaja (1936)

MGM:n Thin Man -menestyssarjan toinen osa Pettävän varjon seuraaja (After the Thin Man, 1936) valmistui edeltäjänsä tapaan W. S. Van Dyken ohjauksessa. Se alkaa jotakuinkin täsmälleen siitä kohtaa, mihin kaksi vuotta aiemmin valmistunut Nick ja pettävä varjo (The Thin Man, 1934) oli päättynyt. Kun edellisen osan lopussa Nick (William Powell), Nora (Myrna Loy) ja Asta-koira suuntaavat junalla New Yorkista kohti San Franciscoa, toisen osan alussa juna saapuu määränpäähänsä kolmen vuorokauden matkustuksen jälkeen. Kun edellisessä elokuvassa vietettiin joulua, nyt uudenvuoden aatto on käsillä. Tähänkin elokuvaan mahtuu kaoottinen juhlakohtaus, kun Nickin ja Noran kotiin on järjestetty yllätyspirskeet. Varsinainen rikosdraama alkaa, kun täti Katherine (Jessie Ralph) ja tämän tytär Selma Landis (Elissa Landi) kutsuvat Nickin ja Noran kotiinsa, joka tuntuu pysähtyneen vuosisadan vaihteen seisahtuneeseen elämänmuotoona. Ihmissuhteet vääntyvät yhtäkkiä mahdottomaksi vyyhdiksi: David Graham (James Stewart) on ihastunut naimisissa olevaan Selmaan, jonka puoliso Robert (Alan Marshall) on kadonnut. Robert pitää majaa kiinalaisessa ravintolassa ja on ihastunut tanssija Pollyyn (Penny Singleton), jota veli vartioi mustasukkaisesti. Samaan aikaan Polly toimii yhteistyössä ravintolan isännän Dancerin (Joseph Calleia) kanssa. Murhamysteeri syntyy, kun Robert ammutaan ja epäiltyjä on enemmän kuin tarpeeksi. Henkilögalleriaan mahtuu screwball-henkisesti myös itävaltalainen psykiatri tri Adolf Kammer (George Zucco), jonka epäillään enemmänkin tekevän hulluksi kuin parantavan henkisistä ongelmista.

Murhaaja on yllätys, kuinkas muuten, kun on kyse dekkarista. Edellisen elokuvan tapaan tälläkin kertaa kaikki epäillyt kootaan yhteen, suureen loppukohtaukseen, Agatha Christie -henkisesti.  Pettävän varjon seuraaja on ollut sarjan suosituin, varmaankin siitä syystä, että nuori James Stewart tekee hienon roolisuorituksen intohimoisena rakastajana. Huumoria tässä elokuvassa on selvästi vähemmin kuin edeltäjässään, ja tuntuu, että screwball-komedian hulvattomuuden sijasta käsikirjoitus keskittyy monipolvisen salapoliisijuonen punomiseen.