Yasujirō Ozun Ainoa poika (ひとり息子, Hitori musuko, 1936) on ilmestynyt teräväpiirtomuodossa BFI:n loistavassa Ozu-sarjassa.Ozulle juuri tämä elokuva oli käänteentekevä kahdessakin mielessä: se oli hänen viimeinen elokuvansa Shochiku-studiolle ja samalla ensimmäinen äänielokuva. Ozu oli sinnitellyt ääniteknologiaa vastaan hämmästyttävän pitkään, sillä ensimmäinen puhe-elokuva tehtiin Japanissa jo vuonna 1931, mutta Ozu jatkoi vanhalla linjallaan. Ensimmäisissä suunnitelmissa myös Ainoan pojan piti olla mykkä.
Ozun varhaistuotantoa esitetään harvoin, mutta olennaista Ainoan pojan kohdalla on, että Ozulla oli jo tässä vaiheessa vankka kokemus elokuvantekijänä, ja niinpä lopputulos on ohjauksellisesti varmaotteinen. Paikoitellen filmin laatu on kärsinyt ja muutama otos on jäänyt epäskarpiksi, mutta muutoin Ainoa poika tekee vaikutuksen. Äänen käyttö on hillittyä ja harkittua: elokuva alkaa pienessä Shinshūn maalaiskaupungissa vuonna 1923, ja rukina surina kuuluu alkutekstien jälkeen ääniraidalla. Köyhä yksinhuoltajaäiti raataa tehtaalla, ja opettaja houkuttelee ainoaa poikaa Ryosukea opintielle. Pitkin hampain äiti suostuu lähettämään poikansa Tokioon ja jää yksin.
Elokuva piipahtaa hetken vuodessa 1935, mutta valtaosa teoksesta sijoittuu elokuvan valmistumisaikaan, vuoteen 1936. Äiti tulee Tokioon poikansa luokse ja saa yllätyksekseen kuulla, että Ryosuke on mennyt naimisiin ja pieni vauvakin lepää rauhallisesti esikaupunkialueen ahtaassa kodissa. Tokion laidalla elämä on niukkaa, eikä suurkaupunki ole onnistunut toteuttamaan niitä unelmia, joita optimistinen opettaja oli aikanaan maalaillut. Itse asiassa opettajakin on menettänyt työnsä ja elättää itsensä paistamalla porsaankyljyksiä. Ryosuke puolestaan työskentelee pienipalkkaisessa iltakoulun opettajan työssä. Hän joutuu vippaamaan rahaa voidakseen tarjota äidilleen parasta. Erityisen vaikuttava on kohtaus, jossa Ryosuke tunnustaa epäonnistuneensa. He istuvat maahan viereisen jätteenpolttolaitoksen tuntumaan. Optimistiset illuusiot väikkyvät kuitenkin mielessä: poika kehottaa äitiään katsomaan taivaalla lentäviä pääskysiä. Ozu kääntää kameran korkeuksiin, mutta taivas on tyhjä.
Ozun tyylissä on paljon samaa kuin myöhemmissäkin elokuvissa. Kamera on lattian tasalla, ja kuvaus keskittyy ihmissuhteisiin. Tokio mainitaan, mutta missään vaiheessa katsoja ei näe suurkaupungin modernia humua. Ryosuken perhe asuu joutomaan tuntumassa, ikään kuin osattomana siihen elämään, joka Tokiota hallitsee. Häivähdys unelmien maailmasta toteutuu, kun Ryosuke vie äitinsä elokuviin, katsomaan saksankielistä äänielokuvaa. Kyse on Willi Forstin Itävallassa ohjaamasta Schubert-elokuvasta Leise flehen meine Lieder (1933), pääroolissa sopraano Mártha Eggerth. Äiti ei kuitenkaan jaksa kiinnostua vaan nukahtaa. Internet Movie Databasen mukaan elokuva oli saanut Japanin ensi-iltansa maaliskuussa 1935.
Ainoan pojan loppua on vaikea tulkita. Positiivinen häivähdys tulee siinä mielessä, että Ryosuken usko elämään palaa, ja hän päättää jatkaa kouluttautumista. Äiti näyttää elokuvan lopussa sopeutuneen siihen ajatukseen, että hän on yksin eikä voi elää poikansa kautta. Viimeisenä kuvana nähdään kuitenkin aita ja suljettu portti. Onko se muistutus siitä, että jokainen meistä on viime kädessä yksin, vai onko se ehkä aavistus siitä, että aidan takana on vielä uusia, kokeilemattomia mahdollisuuksia?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti