Hella W (2011)

Outi Nyytäjän käsikirjoittama ja Juha Wuolijoen ohjaama Hella W (2011) jäi näkemättä ensi-iltakierroksella, mutta nyt puute tuli korjattua. Suomessa on nähty elämäkertaelokuvia Paciuksesta ja Irwinistä, Runebergistä ja Baddingistä. Voi sanoa, että olipa jo korkea aika saada toisenlaista näkökulmaa Suomen historiaan. Suomen biopic-perinne on ollut miehinen mutta samalla myös korostuneen fennomaaninen. Hella W tuo tähän kuvaan merkittävän laajennuksen kuvatessaan Hella Wuolijoen elämää ja vaiheita 1920-luvun alusta jatkosodan päättymiseen asti. Tarina sisältää eron Sulo Wuolijoesta 1923, nousun etäväksi liikenaiseksi, menestyksen näytelmäkirjailijana, osallistumisen talvisodan rauhantunnusteluihin, Etsivän keskuspoliisin, myöhemmän Valtiollisen poliisin vakoiluepäilyt, tuomion vuonna 1943 ja vapautumisen 1944. Näkökulmaltaan elokuva on siis suhteellisen rajattu, ja tiiviyttä on etsitty vakoiluepäilyjen tuomasta salapoliisitarinamaisuudesta. Valpon etsivä (Hannu-Pekka Björkman) on kuvassa mukana alusta lähtien, mutta tarina takautuu seuraamaan Hella Wuolijoen (Tiina Weckström) vaiheita 20-luvun alusta eteenpäin. Elokuvasta hahmottuu hienosti muun muassa se, että Wuolijoki oli idänkaupan pioneereja, jolla oli 30-luvulla tiiviit yhteydet Neuvostoliittoon.

Wuolijoen Joulutarina (2007) oli luistavasti ohjattu, ja niin on myös Hella W. Epookki muodostuu alusta lähtien nopeiden, visuaalisesti näyttävien kuvien kautta. Elokuvasta puuttuvat laajat historialliset näkymät, mikä on tiukan budjetin takia ymmärrettävää. Enemmän tuntuu siltä, että historiallisissa miljöissä korotuvat öidet katunäkymät. Muutoinkin visuaalinen mielikuva jää öiseksi. Valoisat, laajat kuvat tulevat esiin vasta Marlebäckin kartanoon sijoittuvassa osuudessa, mutta ne jäävät lopulta lyhyiksi. Öinen tunnelma korostaa salamyhkäitä vakoilutarinaa.

On selvää, että Hella W on edellyttänyt rajauksia, mutta toisaalta Wuolijoen persoona on niin monipuolinen, että sitä on ollut välttämätöntä valaista eri suunnista. Ainakin minulle jäi tunne, että elokuvaa olisi mielellään katsonut enemmän, runsaampana. Esimerkiksi Turun akatemiatalossa kuvattu sotaylioikeuden kohtaus on hyvin lyhyt, mutta dekkarimainen rakenne olisi ollut mahdolista huipentaa oikeuskäsittelyyn. Todistajana esiintyi muun muassa Bertolt Brecht, mistä olisi ollut kiinnostavaa nähdä fiktiivinen tulkinta.

Joka tapauksessa Hella W oli ajatuksia herättävä elokuva, ja pidin erityisesti loppuun lisätyistä Niskavuori-elokuvien katkelmista sekä tietysti siitä, että Wuolijoen ääni kuullaan lopuksi, viimeisenä sanana.