Katuscha (1934)

Rouben Mamoulianin Katuscha (We Live Again, 1934) perustuu Leo Tolstoin romaaniin Ylösnousemus (Voskresenie, 1899). Mamoulian oli itse syntynyt armenialaiseen perheeseen keisarillisella Venäjällä, nykyisen Georgian pääkaupungissa Tbilisissä, kaksi vuotta ennen Tolstoin romaanin ilmestymistä. Mamoulian oli päätynyt Iso-Britannian kautta Yhdysvaltoihin jo 1920-luvun alussa, mutta Katuscha osoittaa, että hän hyödynsi sittemmin myös venäläisen kulttuurin tuntemustaan. Katuschan ensimmäiset kuvat ovat kuin Dovženkon Maasta (Zemlja, 1930): viljelijät kyntävät peltoa samalla, kun venäjänkielinen laulu kaikuu taustalla. Maahan viittaavat myöhemmin myös omenanpuun kukat ja omenat. Vaikuttava on niin ikään ortodoksinen pääsiäismessu, jossa ylösnousemuksen teema esitellään. Se valmistelee päähenkilön, aatelismies Nehljudovin (Fredric March), henkistä kasvua elokuvan loppumetreillä. Alussa idealistinen Nehljudov innostuu Grigori Simonsonin (Sam Jaffe) tasa-arvoa korostavista ajatuksista ja rakastuu itseään alempisäätyiseen Katuscha Maslovaan (Anna Sten). Kun ikää karttuu, idealismi katoaa ja Nehljudov unohtaa myös rakastettunsa. Sillä välin Maslova synnyttää lapsen, joka menehtyy, ja ajautuu mieron tielle. Seitsemän vuotta myöhemmin pariskunta kohtaa oikeussalissa, ja Nehljudov yrittää epätoivoisesti korjata tekemänsä vääryydet.

Nykyään Ylösnousemus unohtuu helposti suositumpien Tolstoin romaanien, Sodan ja rauhan ja Anna Kareninan, varjoon, mutta toisin oli 1930-luvulla. Kun tuottaja Samuel Goldwyn tarttui teokseen, siitä oli ehditty tehdä jo kymmenen eri filmatisointia. D. W. Griffithkin oli sovittanut teoksen valkokankaalle jo vuonna 1909, Katuschana Florence Lawrence. Tiettävästi Mamoulianin tulkinnan kohdalla vastikään organisoitunut Hollywood-sensuuri kiinnitti huomiota seksuaalisuuden käsittelyyn, mutta tuotantoyhtiö lähetti Will H. Haysille vastauksen: ”We feel that this picture could, in fact, serve as a model for the proper treatment of the element of illicit sex in pictures.”

Katuschaa voi ehkä kritisoida siitä, että Tolstoin aateromaani on kääntynyt Hollywood-melodraamaksi, mutta juuri aatteellisuus tekee elokuvasta mieleenpainuvan: lopun tolstoilainen ratkaisu, jossa Nehljudov jakaa omaisuutensa alustalaisilleen ja asettuu Katuschan seuraan matkalla Siperiaan, jää mieleen. Näyttelijäsuoritukset ovat myös hyviä: ukrainalais-ruotsalainen Anna Sten oli opiskellut teatteria Moskovassa ja tehnyt ennen Hollywoodia uraa niin Venäjällä kuin Ranskassa ja Saksassakin. Yhdysvalloissa hänet nähtiin vuonna 1934 myös Dorothy Arznerin ja George Fitzmauricen elokuvassa Bulevardien kuningatar (Nana, 1934). Sittemmin Sten esiintyi Hollywoodissa harvakseltaan, mutta tämän elokuvan perusteella hänelle olisi voinut povata vielä näkyvämpääkin uraa. Fredric March oli sen sijaan jo kokenut tekijä, ja varmaankin hänen soveltuvuudestaan venäläisaristokraatiksi kertoo, että March nähtiin heti seuraavana vuonna Vronskina Clarence Brownin Anna Kareninassa (1935).

Katuschan tekijöistä voi mainita vielä Preston Sturgesin, joka osallistui tarinan sovittamiseen, ja Gregg Tolandin erinomaisen kuvauksen. Ohjaaja Mamoulian oli tähän aikaan uransa huipulla. Takana oli sarja erinomaisia elokuvia: Applause (1929), Suurkaupungin kadut (City Streets, 1931), Tri Jekyll ja Mr. Hyde (Dr. Jekyll and Mr. Hyde, 1931), Rakasta minua tänä yönä (Love Me Tonight, 1932), Korkea veisu (The Song of Songs, 1933) ja Kuningatar Kristiina (Queen Christina, 1933). Tämän sarjan jatkona Katuscha on selvästi jäänyt unohdetuksi, mutta tolstoilaisuuden Hollywood-puheenvuorona se on ehdottoman kiinnostava. Seuraavana elokuvanaan Mamoulian ohjasi kaikkien aikojen ensimmäisen Technicolor-elokuvan  Elämän uhkapeli (Becky Sharp, 1935.