Paholaisen kauneus (1950)

Gaumont on hiljattain julkaissut bluray-muodossa René Clairin elokuvan Paholaisen kauneus (La beauté du diable, 1950). Teos kuvattiin Cinecittássa Roomassa, ja tuottajana oli Salvo D'Angelo, joka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä muun muassa Alessandro Blasettin, Roberto Rossellinin ja Luchino Viscontin kanssa. Käsikirjoitus oli René Clairin ja Armand Salacroun käsialaa. Aihe on klassinen, keskiajalle juontuva tarina sielunsa paholaiselle myyvästä Faustista. Kertomuksesta on lukemattomia kirjallisia, elokuvallisia ja musiikillisia sovituksia, ja epäilemättä Clairin uralla aihe on ollut haaste. Ehkä tarkoitus oli Vaikeneminen on kultaa -elokuvan jälkeen ohjata vakavampi ja syvällisempi magnum opus. Viritystason voi nähdä jo elokuvan alussa, jonka kerronta on vaikuttavaa. Vanha professori Henri Faust (Michel Simon) ottaa vastaan kunnianosoitusta ja asettuu luennoimaan. Samaan aikaan paholaisen kätyri Mefistofeles (Gérard Philipe) ilmestyy paikalle ilkkuvasti nauraen. Hiuskiehkurat on käherretty diabolisten sarvien muotoon. Seuraa kohtaus Faustin kammiossa, jossa osat vaihtuvat. Koko loppuelokuvan Michel Simon näytteleekin Mefistofelestä ja Gérard Philipe nuoruutensa takaisin saanutta Faustia. Kumpikin on osassaan loistava, mutta Simon on erityisen vakuuttava ensin hajamielisenä professorina ja myöhemmin ilkikurisena paholaisen lähettiläänä.

Paholaisen kauneuden tulkinta Faust-aiheesta on poikkeuksellisen kiinnostava. Faust saa nuoruuden jo ennen kuin on allekirjoittanut sopimusta, ikään kuin vastikkeettomaksi, aivan kuin Mefistofeleen kävisi sääliksi Jumalan julmuutta antaa ihmiselle vain yksi nuoruus. Faust kirmaa ulos, tapaa Margueriten (Nicole Besnard) ja liittyy romaniseurueeseen. Hän kuvittelee olevansa vapaa, mutta tosiasiassa hän on sosiaalisten olosuhteiden vanki. Kun hän hakee rahaa kodistaan, häntä pidetään varkaana. Lopulta tuntuu, että nimenomaan Mefiston halusta syntyy alkemistinen projekti, joka palvelee maallista valtaa. Mefisto järjestää Faustin ulos vankilasta ja tuo ruhtinaspariskunnan (Carlo Ninchi ja Simone Valère) palatsiin. Ikääntyneestä kehostaan huolimatta Mefisto tuntuu erityisesti nauttivan palatsin tanssiaisista ja kaunottarista. Oikeastaan hän käyttäytyy nuorekkaammin kuin vetreän ruumiin saanut Faust. Alkemistisesta tutkimuksesta tulee modernin teknologian kuvaus, kun Mefisto ja Faust yhdessä takovat sammon. Pusseittain kultakolikoita taotaan ja yhtäkkiä kaikilla tuntuu olevan rahaa. Vasta tässä vaiheessa Mefisto huiputtaa Faustia, väittää kaikkea tapahtunutta vain illuusioksi ja saa allekirjoituksenn sopimukseen.

Mutta ”modernisaatio” on kuin onkin totta. Seuraa elokuvan vaikuttavin jakso, jossa Mefisto näyttää Faustin kohtalon. Tulevaisuus avautuu ruhtinaan palatsin peileistä, vangitsevina visioina, joita Faust katsoo kauhistellen. Lopulta kohtalo ei kuitenkaan ole ennaltamäärätty: tulevaisuus on avoin, jopa Faustille, joka on myynyt sielunsa. Ratkaisevassa roolissa on lopulta kansa, joka pettyneenä etsii syyllistä, kun kulta on yhtäkkiä muuttunut mullaksi.

Paholaisen kauneus on nähty televisiossa kolme kertaa, vuosina 1969, 1978 ja 1988. Olisi ehdottomasti paikallaan esittää se uudelleen pitkän tauon jälkeen. Paholaisen kauneuden jälkeen tuntuu, että Clairin sodanjälkeinen tuotanto on vahvasti aliarvostettua. Jo pelkästään Michel Simonin roolisuoritus tekee Paholaisen kauneudesta mieleenpainuvan kokemuksen.