2. tammikuuta 2012

Älä leiki rakkaudella (1955)

Älä leiki rakkaudella (Les grandes manoeuvres, 1955) oli René Clairin ensimmäinen värielokuva, ja kuvaajaksi tuli Robert Lefebvre, jonka meriittilistalta löytyvät muun muassa Jacques Beckerin Rakastajatar (Casque d'or, 1952) ja Ali Baba ja 40 rosvoa (Ali Baba et les quarante voleurs, 1954). Jos Ali Baban orientalismi lainehti hehkuvissa väreissä, Clairin Älä leiki rakkaudella nosti esiin 1900-luvun alun pehmeät, pastellimaiset sävyt. Usein 50-luvun värielokuvat tarjosivat toinen toistaan räikeämpiä näkymiä, mutta Clairin ja Lefebvren yhteistyö on tietoisesti toisenlainen. Voi väittää, että vahvoja kontrasteja välttävä värimaailma kuvaa myös aikakautta – tai pikemminkin sitä mielikuvaa, joka belle époquen ajasta jäi jälkipolville.

Älä leiki rakkaudella sijoittuu vuoteen 1913. Pieninkään yksityiskohta tarinassa tai miljöössä ei tunnu viittaavan siihen historialliseen tilanteeseen, jonka partaalla vuonna 1913 elettiin, mutta silti voi väittää, että elokuvan käyttövoima on juuri tässä historiallisessa asetelmassa. Älä leiki rakkaudella kuvaa pientä ranskalaista maaseutukaupunkia, jota varuskunnan läsnäolo hallitsee, ja keskiössä ovat upseerien lemmenleikit, flirttailu ja romanttinen kujeilu. Silti katsojan oletetaan tietävän, että nähtyjen tapahtumien ”viattomuus” on vain autuasta tietämättömyyttä siitä, mitä tuleman piti. Tätä tulkintaa vahvistaa sekin, että Älä leiki rakkaudella tuntuu melankolisen lopetuksensa vuoksi poikkeukselliselta Clair-elokuvalta – siksi, että katsoja on jo ehtinyt tottua huvinäytelmien onnellisiin lopetuksiin.

Elokuvan päähenkilönä on nuori luutnantti Armand de la Verne (Gérard Philipe), joka on jo kokenut Don Juan. Hän lyö toveriensa kanssa vetoa kyvystään vietellä satunnaisesti valittu nainen, ja kohdalle osuu kaupunkiin muuttanut pariisilainen leski, modisti Marie-Louise Rivière (Michèle Morgan). Ei liene suuri yllätys, että Armand rakastuu Marie-Louiseen, mutta kun tieto kilpailusta kantautuu Marie-Louisen tietoon, suhde ajautuu väistämättömään umpikujaan. Pääparin rinnalle sukeutuu myös toinen rakkaustarina luutnantti Victor Duverger'n (Jean Desailly) ja nuoren Lucien (Brigitte Bardot) välille. Elokuvan ranskalainen nimi Les grandes manoeuvres viittaa siihen, että sotilaat ovat lähtemässä jokakesäisiin sotaharjoituksiin, mutta toisaalta myös rakkauselämässä harjoitellaan suuria manööverejä. Kun lähdön hetki lyö, Victor ja Lucie ovat lupautuneet toisilleen, mutta Armandin ja Marie-Louisen tiet eroavat. Kun joukot marssivat kaupungista, Armand pyytää rakastettuaan avaamaan ikkunansa toivon merkiksi, mutta viimeisissä kuvissa luukku pysyy suljettuna. René Clair teki elokuvaan myös vaihtoehtoisen lopetuksen, joka on vielä pessimistisempi: tässä vaihtoehdossa ikkuna on auki ja hymy leviää Armandin kasvoille. Kamera kuitenkin kurkistaa sisään ja näyttää Marie-Louisen sängyllä, kuolleena. Näin traaginen päätös olisi epäilemättä ollut raju isku keveän elokuvan päätteeksi. Kenties siksi Clair päätyi muuttamaan ratkaisun haikeaksi eroksi. Tämä sopii sikälikin, että historiallisessa mielessä ero oli joka tapauksessa tulossa, kun ensimmäinen maailmansota oli jo ovella.

Olisi kiinnostavaa tietää, missä määrin René Clair ja Max Ophüls olivat tekemisissä toistensa kanssa. Juuri tässä elokuvassa on mielestäni selkeän ophülsmaisia piirteitä, etu- ja taka-alan jännitettä ja liikkuvan kameran käyttöä. Varsinkin tanssiaisjakso, jossa kamera seuraa tapahtumia parvekkeelta ja näyttää Armandin ja Marie-Louisen vilahdukset ikkunoiden kautta, tuo mieleen Ophülsin. Mutta toisaalta kyse on vain häivähdyksestä, sillä muutoin Clairin tyyli on stabiilimpi. Toinen tyylillinen seikka, joka pistää silmään, on valaistus. Näyttämökuvat ovat poikkeuksellisen kirkkaasti valaistut, aivan kuin väripinnat haluttaisiin näyttää mahdollisimman täyteläisesti. Tästä seuraa kulissimainen, teatraalinen vaikutelma, joka on hyvin erilaista kuin vaikkapa Clairin poeettisen realismin vaikutteita hyödyntävissä elokuvissa Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d'or, 1947) ja Haaveiden kuja (Porte des Lilas, 1957).

Ei kommentteja: