Yön kaunottaret (1952)

René Clair taisi itse vähätellen sanoa, että Yön kaunottaret (Les belles de nuit, 1952) on kevyt kuin päiväperho. Kevyt se toki onkin, mutta samalla kiinnostava komedia nostalgiasta. Päähenkilö on nuori säveltäjä Claude (Gérard Philipe), joka käyttää aikansa pianon tapailuun ja haaveiluun. Alakerrassa on autokorjaamo, ja romanttiseen musiikilliseen maailmaan sulautuu modernin ajan ääniä. Lähibaarissakin käytellään uusinta edistyksen hedelmää, pölynimuria. Suurin osa elokuvasta on Clauden unta, ja uni toimii lopulta aikamatkailun välineenä. Menneessä maailmassa hän kohtaa nykyisyyden henkilöhahmoja: Edmée de Villebois (Martine Carol) muuttuu fin de sièclen maailman runottareksi, joka saattaa Clauden Pariisin oopperan johtajan (Paolo Stoppa) pakeille. Kahvilan kassa (Gina Lollobrigida) taas on vuoden 1830 maailmasta löytyvä arabialainen Leila. Autokorjaamon omistajan tytär Suzanne (Magali Vendeuil) puolestaan löytyy Ranskan vallankumouksen ajalta.

Yön kaunottarien ydin eivät kuitenkaan ole menneisyydestä löytyvät kaunottaret. Sana belle viittaa myös ”kauneuden aikakauteen”, belle époqueen. Kun Claude saapuu vuoteen 1900 ja kutsuu sitä ”kauneuden aikakaudeksi”, vanhus toteaa, että nykyaikana on kaikenlaista ongelmaa – toista oli 1800-luvun alussa. Nostalgian kierre on väistämätätön, ja paremmat ajat tuntuvat aina löytyvän edelliseltä vuosisadalta. Lopussa Claude ehtii käväistä jo esihistorian hämärässä, kunnes paluu kohti nykypäivää alkaa. Ennen pitkää Claude alkaa itse asiassa tuntea nostalgista kaihoa tulevaisuutta kohtaan. Nostalgiaa seuraa melankolia, kun menneisyyden ideaaliset kuvat romahtavat. Unesta tulee painajainen.

Epäilemättä Clairin elokuva on höyhenenkevyt, mutta sen vapaata historiallista assosiaatiota on nautinto katsoa. Se myös artikuloi kiinnostavasti nostalgian ja melankolian suhteen. Pidin erityisen paljon elokuvan oopperafantasioista: kun Claude tapaa unessa oopperan johtajan, tämä vastaa aarialla, johon teutoonisen wagneriaanisesti pukeutuneet solistit vastaavat. Kun Claude pääsee painajaisessaan kuuntelemaan oman oopperansa esitystä, orkesteri on yhtäkkiä täynnä nykypäivän koneinstrumentteja, katuporasta rautasahaan, leikkiauton torvesta pölynimuriin.

Elokuvan alussa Claude tuntuu yksinäiseltä, mutta viime kädessä hän ei tulisi toimeen ilman ystäviään, Roger'ta (Raymond Bussières), Léonia (Bernard La Jarrige) ja Paulia (Jean Parédès). Elokuvasta kasvaa yhteisöllisyyden kuvaus, ja lopputulemana on ilmeinen havainto, että jokainen ihminen kuuluu lopulta omaan aikaansa. Autokorjaamon möly ja nuoren säveltäjän pianonsoittokin päätyvät sopusointuun.