Renato Castellanin Kahdella pennillä toiveita (Due soldi di speranza, 1952) voitti Cannesin grand prix'n vuonna 1952 yhdessä Orson Wellesin Othellon kanssa. Castellanin komediaa pidetään ensimmäisenä neorealismo rosan, vaaleanpunaisen neorealismin edustajana. Kaiken kaikkiaan sodanjälkeistä italialaista elokuvaa on katsottu voimakkaasti neorealismin yhteiskunnallisten ja esteettisten tavoitteiden näkökulmasta, eikä aina ole osattu arvostaa niitä viihteellisempänä pidettyjä komedioita, joita 50-luvulla alkoi syntyä. Castellanin elokuvassa ollaan kuitenkin jo uuden elokuvalajin, commedia all’italianan, juurilla. Castellanin komedian jälkeen vaaleanpunaista neorealismia edusti myös Luigi Comenchinin Leipää, rakkautta ja unelmia (Pane, amore e fantasia, 1953). Castellanin Kahdella pennillä toiveita sisältää kosolti enemmän yhteiskunnallisen tilanteen kommentointia kuin Comenchinin Leipää, rakkautta ja unelmia. Elokuvan alussa Antonio (Vincenzo Musolino) palaa armeijasta ja liittyy tuota pikaa kirkon liepeillä parveilevien työttömien joukkoon. Tyylilaji on alusta lähtien kepeä, vaikka teemat, työttömyys ja köyhyys, ovat vakavia. Kun muut työttömät eivät suostu ottamaan vastaan limonadin pullotusta alhaisen palkan vuoksi, Antonio tarttuu työhön. Isompikin joukko innostuu ahkeroinnista, kun köyhien osuuskunta perustaa oman linja-autolinjan. Eripuraisuus kaataa kuitenkin kaiken ennen kuin ensimmäistäkään matkaa on tehty. Antoniolla on rakastettu Carmela (Maria Fiore), jonka isä tekee työkseen ilotulitteita. Carmela esitetään luonnonlapsena, joka puhuu estottomasti ja lopulta tärvelee Antonion työpyrkimykset yksi toisensa jälkeen. Antonio on ensin pappilan avustajana ja myöhemmin Napolissa elokuvateatterin koneenkäyttäjänä.
Kahdella pennillä toiveita on äärimmäisen puhelias, jopa siinä määrin, että alussa on vaikea pysyä mukana. Mutta kun kerronta etenee, Antionion ja Carmelan tarinaa seuraa vastustamattomasti. Elokuva ei politisoi työttömyyttä, mutta hyvin lähellä liikutaan, kun Antonio levittää Napolissa lakkojulisteita kommunistisen puolueen palkkalistoilla. Yötyö kuitenkin loppuu, eikä Antoniolla näytä olleen ideologisia perusteita. Köyhä joutuu luovuttamaan jopa vertaan rahan edestä, ja kun elokuva päättyy, jää jäljelle vain positiivinen fatalismi. Antionio ja Carmela saavat toisensa, perheiden vastustuksesta huolimatta. Viimeinen kuva kohdistuu kylän kirkkoon: jos Jumala on luonut köyhän kansan, kyllä hän järjestää myös ruuan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti