Happy End (1966)

Oldřich Lipskýn tuotantoa ei voi syyttää tavanomaisuudesta tai keskinkertaisuudesta. Hattua voi nostaa myös Barrandovin studioille, joissa oli sijaa kokeiluille. Lipskýn Happy End (1966) on murhadraama, mutta todella epätavallinen, sillä tarina kulkee lopusta alkuun ja kaikki otokset kulkevat takaperin. Vaikka ajatus tuntuu kertaluontoiselta vitsiltä, sitä jaksaa loistavasti katsoa koko elokuvan keston eli 69 minuuttia. Filminauhan pyörittäminen oli loppujen lopuksi melko tavallinen keino synnyttää hauskuutta elokuvahistorian alkuvaiheessa. Kun esimerkiksi Thomas A. Edisonin legendaarinen The Kiss esitettiin vuonna 1896, sitä näytettiin innostuneelle yleisölle oikein- ja väärinpäin lukemattomia kertoja peräjälkeen. Kun projektorit motorisoituivat, filmi alkoi kulkea vääjäämättömästi yhteen suuntaan.

Happy End alkaa teloituksella. Pää on irronnut giljotiinissa, ja kertoja alkaa kuvata elämäänsä. Itse asiassa teloitus muuttuukin elämän antamiseksi, kun pää löytää ruumiin ja syytetty palautuu oikeuden eteen. Vaikka kuva kulkeekin taaksepäin, kertojaäänellä on selvästi suunta eteenpäin, vaivalloisten ja sekavien tapahtumien kautta kohti onnellista lapsuutta. Nurinpäin kääntyneet liikkeet muuttuvat runolliseksi koreografiaksi, ja brutaali murhakin alkaa näyttää tohtori Frankensteinin kokeelta. Taitavasti rakennettu käsikirjoitus hyödyntää myös päinvastaiseen järjestykseen käännettyä dialogia, jossa vastaus edeltää kysymystä ja tuntuukin vastaukselta kokonaan toiseen kysymykseen. Elokuvan voi tulkita päähenkilön kuoleman hetkellä tapahtuvaksi filminauhan kelautumiseksi ja positiivisen kertojaäänen yritykseksi kääntää karmea todellisuus päälaelleen. Mutta lopputulos on monimielisempi, surrealistinen, ja saa pohtimaan sitä, miten lähellä ääripäät oikeastaan ovat toisiaan. Kiinnostavaa Happy Endissä on myös se, että sitä voi katsoa retrospektiona, joka vähä vähältä paljastaa, miksi elokuva alkaa teloituksella. Mitä pidemmälle menneisyyteen elokuva takautuu, sitä enemmän muuttuvat myös katsojan ajatukset henkilöhahmoista.

Aivan uskollinen Happy End ei ole elokuvan takaperoiselle esittämiselle. Puhe kuullaan enimmäkseen oikeinpäin, vaikka kuva kulkee toiseen suuntaan. Paikoitellen tosin äänikin etenee käännetyssä järjestyksessä, vaikka näin tšekkiä taitamattoman onkin sitä vaikea tunnistaa...