Pilvenpiirtäjä (1949)

King Vidorin ohjaama Pilvenpiirtäjä (The Fountainhead, 1949) perustuu Ayn Randin vuonna 1943 julkaisemaan menestysromaaniin, ja tarinan mukaan muhkea lukuromaani menestyi ennen kaikkea rintamalla, ajankuluna. Ayn Rand, alunperin Alisa Zinovjevna Rosenbaum (1905–1982), oli venäjänjuutalainen, joka oli muuttanut Yhdysvaltoihin 1926.
Epäilemättä Randin kommunisminvastaisuus ja sinnikäs yksilöllisyyden korostaminen upposivat otolliseen maaperään. Randin teokset, varsinkin romaanit The Fountainhead ja vuonna 1957 julkaistu Atlas Shrugged, ovat olleet jatkuvan poliittisen debatin kohteena. Pilvenpiirtäjän käsikirjoitus on Ayn Randin omaa käsialaa: hän oli sopimusneuvotteluissa ehdoton ja vaati, että dialogin täytyy säilyä sellaisena kuin hän sen oli kirjoittanut.

Pilvenpiirtäjän päähenkilönä on arkkitehti Howard Roark (Gary Cooper), josta jo ensimmäiset kuvat antavat tinkimättömän mielikuvan. Toisin kuin kollegansa Peter Keating (Kent Smith) hän ei taivu kompromisseihin. Elokuvan – ja Randin alkuperäisteoksen – nimi The Fountainhead viittaa suihkulähteeseen, joka on luovuuden metafora. Dialogissa nimi vilahtaa Roarkin sanoessa: ”Man’s ego is the fountainhead of human progress.” Roark on modernisti, jonka unelmana on taivaita hipova pilvenpiirtäjä. Uudistajan vastavoimana on populistinen politikointi, joka tähtää suuren yleisen maun miellyttämiseen. Puhdaslinjaisen modernismin vastapoolina ovat kertaustyylit, klassiset elementit, joilla Roarkin töitä raiskataan. Elokuva huipentuu, kun Roark suunnittelee Keatingin nimiin asuinalueen ja vannottaa, ettei suunnitelmia saa muuttaa. Mutta Keatingin sana ei lopulta pidä, ja Roark käy räjäyttämässä koko luomuksen taivaan tuliin – sillä perusteella, että hänellä on oikeus omiin ideoihinsa, omaisuuteensa, kuten hän myöhemmin oikeudessa toteaa. Roarkin puhe oikeussalissa on paitsi yksilöllisyyden myös ainettomien oikeuksien puheenvuoro, joka tuntuu hyökkäävän sota-ajan edellyttämää uhrautumista vastaan:

”I came here to say that I do not recognize anyone's right to one minute of my life. Nor to any part of my energy, nor to any achievement of mine. No matter who makes the claim. It had to be said. The world is perishing from an orgy of self-sacrificing. I came here to be heard. In the name of every man of independence still left in the world. I wanted to state my terms. I do not care to work or live on any others. My terms are a man's right to exist for his own sake.”

Pilvenpiirtäjä on sumeilematon siinä tavassa, jolla se rakentaa maskuliinista neromyyttiä. Kun tehtävät arkkitehtinä ovat tiukalla, Roark joutuu töihin marmorilouhokselle. Mieleen tulee väistämättä tarina Michelangelosta Carraran louhoksilla. Roarkista rakennetaan Michelangelon kaltaista geniusta ja suunnannäyttäjää. Juuri louhoksella hän tutustuu Dominique Franconiin (Patricia Neal), kolumnistiin, joka on puolustanut tinkimätöntä taiteilijaa. Rakkaus syttyy ensisilmäyksellä, mutta yhteiselo ei näytä mahdolliselta. Sen sijaan Dominique nai lehtikeisari Gail Wynandin (Raymond Massey). Samaan aikaan kun Howard Roark puhuu orjuutta vastaan, hän tuntuu melkein orjuuttavan rakastettuaan antamalla mahdottomia tehtäviä. Kuvaava on loppukohtaus. Wynand on päättänyt päivänsä, periaatteensa myytyään, ja Dominiquesta on tullut Mrs Roark. Vaikka elokuvan ideologia on lähes vastenmielisen yksilö- ja mieskeskeinen, viimeiset kuvat ovat huikeita. Dominique nousee hissillä kohti pilvenpiirtäjän huippua. Pää tuntuu olevan pyörällä, kun hän nousee tavallisten pulliaisten yläpuolelle. Pilvenpiirtäjän huipulla, tuulen tuiverruksessa, odottaa Howard Roark.