Olen pitkään toivonut näkeväni 1950-luvun italialaisen Pane, amore -sarjan. Vuosia sitten taltioin sen saksalaiselta taivaskanavalta ”auf deutsch synchronisiert”, mutta luonto ei ole antanut periksi katsoa italialaista romanttista komediaa saksaksi. Nyt on onnistanut paremmin: ensimmäiset Luigi Comencinin ohjaamat Pane, amore e fantasia (1953) ja Pane, amore e gelosia (1954) on dubattu ranskaksi, teksti on italiaksi, kolmas Dino Risin Pane, amore e... (1955) on onneksi alkukielellä, italiaksi, ja tekstitys puolestaan ranskaksi. Sarjaan tehtiin vielä jälkilämmittelynä neljäskin osa, Javier Setón ohjaama Pane, amore e Andalusia (1958), mutta sitä en ole saanut käsiini. Sarjan aloitus oli Comencinin vuonna 1953 ohjaama Leipää, rakkautta ja unelmia. Tarina sijoittuu kuvitteelliseen Saglienan kylään, joka sijaitsee Laziossa. Elokuvan alussa linja-auto kurvailee vuoristoista tietään määränpäähänsä, ja kyydistä astuu uusi poliisimestari Antonio Carotenuto (Vittorio de Sica). Äkkiseltään tulisi ajatelleeksi, että Vittorio de Sican ura romanttisten elokuvien keskushahmona sijoittuu omaa ohjaajanuraa edeltävään aikaan (esim. Il signor Max), mutta loppujen lopuksi de Sica esiintyi kokeneesti kameran edessä koko uransa ajan. Samaan aikaan Leipää, rakkautta ja unelmia -elokuvan kanssa de Sica esiintyi Max Ophülsin vaikuttavassa melodraamassa Madame de....
Poliisimestari Carotenuton lisäksi toinen keskeinen hahmo on nuori Maria De Ritis (Gina Lollobrigida), jota kutsutaan myös nimellä La Bersagliera. Juuri tämä rooli teki Gina Lollobrigidasta kansainvälisen tähden. Carotenuto flirttailee Marian kanssa, mutta samalla hän iskee silmänsä hieman vanhempaan kätilöön, Annarella Mirzianoon (Marisa Merlini), jolla on salaisuus. Annarella käy Roomassa kerran kuussa, ja myöhemmin paljastuu, että hänellä on avioton lapsi, Ottavio, jota hän käy säännöllisesti tapaamassa.
Luigi Comencinin ja Ettore Maria Margadonnan käsikirjoitus rakentaa taitavasti kuvan pienestä maalaisyhteisöstä, jossa juorut leviävät nopeasti. Toisen maailmansodan päättymisestä on jo kulunut vuosia, mutta elämä on köyhää. Tästä köyhyydestä Carotenuto ei tosin paljoa tiedä: kadulla istuva mies mutustaa leipää, Carotenuto pysähtyy sitä ihmettelemään, ja mies vastaa: leivän kanssahan voi aina nauttia unelmia. Köyhyyden teema tulee esille myös rahan merkityksenä. Carotenuto käy salaa laittamassa 5000 liiraa Marian taskuun, mutta kun äiti löytää setelin, hän pitää sitä Pyhän Antoniuksen tuomana ihmeenä. Elokuva huipentuu Pyhän Antoniuksen juhlaan, Antonio ja Annarella näyttäytyvät yhdessä ja samaaan aikaan myös Maria on löytänyt rakastetun, nuoren carabinierin Pietron (Roberto Risso).
Elokuvan nimeä Leipää, rakkautta ja unelmia voi pitää poliittisena kannanottona siinä mielessä, että aineellisten edellytysten, leivän, lisäksi tarvitaan huolenpitoa ja näkemyksiä tulevaisuudesta. Kovin poliittisena ei elokuvaa kuitenkaan voi pitää, eikä se ole ollut tarkoituskaan. Silti Comencinin komediaa on elokuvahistoriallisessa kirjallisuudessa usein vähätelty. Sodanjälkeistä italialaista elokuvaa on katsottu voimakkaasti neorealismin yhteiskunnallisten ja esteettisten tavoitteiden näkökulmasta. Tavaksi on tullut kutsua 1950-luvun viihteellisempiä elokuvia vaaleanpunaiseksi neorealismiksi (neorealismo rosa), mutta näkökulma ei tee oikeutta Comencinin kaltaisille tekijöille. Leipää, rakkautta ja unelmia on hyväntuulinen, erinomaisesti näytelty ja ohjattu draama. Se edustaa uutta elokuvantekemisen lajia, commedia all’italiana, josta tuli italialaisen kulttuurin tavaramerkki. Samaan aikaan kun eurooppalainen elokuva taistelu Hollywoodin otetta vastaan, Comencinin komedian kaltaiset teokset toivat ennennäkemättömän menestyksen kotimarkkinoilla, ja samalla niitä myytiin myös muualle. Leipää, rakkautta ja unelmia sai lopulta Oscar-ehdokkuuden ja Berliinin elokuvajuhlien hopeisen karhun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti