Vaikeneminen on kultaa (1947)

Toisen maailmansodan jälkeen René Clair palasi Ranskaan. Hollywoodissa viimeiseksi ohjaukseksi jäi Agatha Christie -filmatisointi Eikä yksikään pelastunut (And Then There Was None, 1945). Paluu sodan runtelemaan ja repimään kotimaahan ei varmaankaan ollut helppoa. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että ensimmäinen elokuva paluun jälkeen kuvaa menneisyyttä sen sijaan, että se kohdistuisi nykyhetken ongelmiin tai vaikkapa sota-ajan kokemuksiin. René Clair käsikirjoitti itse nostalgisen tarinan, joka sijoittuu vuoden 1910 Pariisiin ja antoi nimeksi Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d’or, 1947). Jos elokuvan nimeä tulkitsee ajan poliittisessa kontekstissä, siinä voi nähdä sivumerkityksen. Miksi vaikeneminen olisi kultaa tilanteessa, jossa hyvin ristiriitaisin tuntein keskusteltiin ranskalaisten osallisuudesta miehitysajan oloihin? Ehkä on pikemminkin niin, että elokuva haluaa välttää kokonaan tällaisen assosiaation, sillä se ei anna vihjeitä ajankohtaisesta tulkinnasta. Clairille ”vaikeneminen” on viittaus mykkäelokuvan aikaan, maailmaan, jossa suuria draamoja kerrottiin sanattomasti. Tarina on myös henkilökohtainen ja kuvaa tilannetta, jossa on ymmärrettävä vaieta.

Elokuvan keskiössä on keski-ikäinen elokuvaohjaaja Emile Clément (Maurice Chevalier), joka ohjaa pariisilaisilla studioillaan mykkäkauden melodraamoja: samaan aikaan kun näyttelijät elehtivät, hän huutaa ohjeita, ja kameramies (Gaston Modot) pyörittää filmiä. Emile saa huollettavakseen ystävänsä tyttären Madeleinen (Marcelle Derrien) ja huomaa äkkiä olevansa ihastunut nuoreen neitoon. Samaan aikaan Emile antaa näyttelijälleen Jacquesille (François Périer) ohjeita flirttailussa – tietämättä, että neuvot kääntyvät häntä itseään vastaan: Jacques rakastuu Madeleineen. Kolmiodraama etenee lempeästi, ja Emile ymmärtää, ettei hänen tehtävänsä ole asettua nuorten rakkauden tielle. Hän päättää vaieta. Ehkä Emilen hahmon voi tulkita René Clairin alter egona, sillä ohjaaja oli itse lähestymässä 50 vuotta.

Vaikeneminen on kultaa voi näyttäytyä särmättömänä, mutta juuri sen sovinnollisuus viehättää. Siinä tavassa, jolla Emile ymmärtää ajan kulun ja vanhenemisen, on jotakin hyvin inhimillistä. Nyt kun Clairin tuotannosta on tullut katsottua jo yli puolet, alkaa näyttää siltä, että hänen elokuvansa päättyvät useimmiten positiivisesti tai ainakin toiveikkaasti. Ehkä tässä on myös osa selitystä siihen, miksi Clairin asema elokuvaohjaajien pörssissä laski toisen maailmansodan jälkeen. Kun New York Timesin kriitikko kirjoitti vuonna 1935 elokuvasta Viimeinen miljardööri (Le dernier milliardaire), hän kutsui Clairia neroksi. Toisen maailmansodan jälkeen kriitikoiden ja elokuvatoimittajien kannat alkoivat muuttua. Kenties on niin, ettei huvinäytelmien arvoa enää osattu nähdä maailmassa, joka tulkitsi itsensä tragediana.

Jos Vaikeneminen on kultaa -elokuvan estiikkaa vertaa Clairin 30-luvun tuotantoon, on ilmeistä, että Hollywood jätti jälkensä ohjaajaan. Varhaisia äänielokuvia katsoesa on ilmeistä, että Clairin tyyliin kuuluivat loisteliaat kameraliikkeet mutta samalla myös yleiskuvat, joissa kamera ei tullut kovinkaan lähelle henkilöitä. Vaikeneminen on kultaa on paljon lähempänä Hollywood-tyyliä kuin 30-luvun tuotantoa. Pitkien otosten sijaan elokuvassa on kuva-vastakuva-kerrontaa, jossa kamera tulee iholle. Myös valaistus tuo mieleen kultakauden Hollywoodin. Mutta toisaalta näyttämöllepano on ilmettyä 30-luvun elokuvaa: Vaikeneminen on kultaa näyttää poeettisen lavaste-Pariisin, jonka kaduilla laulu raikaa.

Vaikeneminen on kultaa on kiinnostava myös siksi, että se on elokuva elokuvan tekemisestä. Olisi mahdollista kirjoittaa elokuvan historia siten kuin elokuvat sen itse ovat kertoneet. Tällaiseen aiheeseen Clair tarjoaa loistavaa aineistoa. Erityisen herkullinen on lopetus. Socotoran sulttaani (Paul Demange) on tullut studioille seuramaan kuvauksia. Aiheena on itämainen tragedia, jossa rakastavaiset tapaavat salaa, isä osuu paikalle ja Madeleinen esittämä neito syöksyy ikkunasta ulos. Epätoivoinen rakastaja, Jacques, tarttuu miekkaan ja surmaa itsensä. Tällaiseen tragediaan myös Vaikeneminen on kultaa olisi voinut päättyä. Emile toteuttaa elokuvan kuitenkin uudelleen. Nyt isä päättää luopua vihastaan ja rakastavaiset saavat toisensa. Viimeisissä kuvissa tätä onnellista loppua seurataan – missäpä muualla kuin – elokuvateatterissa.

Viimeinen miljardööri (1934)

René Clairin Viimeinen miljardööri (Le dernier milliardaire, 1934) ei varmaankaan ole ohjaajansa mieleenpainuvimpia teoksia, mutta se on kiinnostava harvinaisuus, jota ei Ranskassakaan ole julkaistu kuin videokasettina 1980-luvun lopulla. Kiinnostavuutta lisää se, että juuri tähän komediaan päättyi Clairin tuottelias varhaisten äänielokuvien jakso. Ilmapiiri Euroopassa oli kiristymässä, ja jo seuraavana vuonna Clair oli tekemässä London Filmsin komediaa Kummitus muuttaa länteen (The Ghost Goes to West, 1935). Lontoosta tie johti Hollywoodiin, jossa Clair viipyi toisen maailmansodan loppuun asti.

René Clairin omaan alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva Viimeinen miljardööri oli ajankohtainen poliittinen satiiri, eikä ihme, että teos kiellettiin niin Saksassa kuin Italiassakin. Keskiössä on Casinario-niminen kuvitteellinen kuningaskunta, joka saa elantonsa kasinotoiminnsta. Valkokankaalla nähtävä kartta tuntuu viittaavan sijaintiin suuren valtameren rannalla, mutta tunnelmat ovat paikoin hyvinkin välimerellisiä. Monacoa muistuttava kuningaskunta ajautuu elokuvan alussa vaikeuksiin, kun rahat alkavat loppua, ja Casinario lähtee etsimään miljardööriä, joka voisi pitää talouden pystyssä. Pohatta nimeltä Banco (Max Dearly) saapuu paikalle ja saa heti diktaattorin valtuudet. Saatuaan iskun päähänsä yksinvaltias panee toimeen käsittämättömiä määräyksiä: parrakkaiden miesten on esiinnyttävä shorteissa, hatut ja kravatit kielletään, keskustelut ovat pannassa, ja kaikkien on osallistuttava kuntoharjoituksiin Casinarion keskusaukiolla. Diktaattori janoaa valtakunnan kaunista prinsessaa (Renée Saint-Cyr), mutta tämä pakenee nuoren kapellimestarin (José Noguéro) kera kaukaiselle saarelle. Banco saa vierelleen leskikuningattaren (Marthe Melliot), ja viimeisissä kuvissa onnellinen nuoripari kuuntelee paratiisisaarellaan radiolähetystä maallista mammonaa palvovasta kotimaastaan.

La Tour (1928)

René Clairin lyhyt dokumenttielokuva La Tour valmistui vuonna 1928. Se vahvistaa Clairin aiempien elokuvien viehtymyksen ilmakuviin ja korkeisiin paikkoihin. Mieleen tulevat Pariisi nukkuu -elokuvan kuvat Eiffel-tornista. Dokumentti on kooste tarkkaan mietittyjä kuvia alunperin maailmannäyttelyä varten rakennetusta rautakonstruktioista. Hetkeksi liike ylhäältä alas ja alhaalta ylös pysähtyy, ja elokuva näyttää tornin suunnittelijan Gustave Eiffelin sekä valokuvia rakennustöiden ajalta 1887–98. Lyhyen tauon jälkeen liike jatkuu.

Jos Pariisi nukkuu näyttää aution Pariisin Eiffel-tornin alla, La Tourissa katse kohdistuu itse torniin. Kamera on liikkeessä, siirtymässä koko ajan ylöspäin, ja elokuva tuntuu huipentuvan tornin laella liehuvaan trikoloriin. René Clairin La Tour edustaa elokuvallista modernismia, koneiden aikakauden hurmaa, jossa nelijalkainen rautajätti edustaa nykyajan ylevän kokemusta.

Italialainen olkihattu (1928)

Italialainen olkihattu (Un Chapeau de paille d'Italie, 1928) on René Clairin mykkäkauden helmiä, hulvaton tapakomedia, jonka lähtökohtana on Eugène Labichen ja Marc Michelin farssi vuodelta 1851. Clairin versiossa tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1895, minkä täytyy olla tietoinen viittaus elokuvahistorian varhaisvaiheisiin. Flicker Alleyn dvd-julkaisussa on mukaan Ferdinand Zeccan kymmenminuuttinen Noce en goguette (1906), jossa on paljon yhtäläisyyksiä Clairin estetiikkaan. Zeccan farssissa hääseurue remuaa ympäri kaupunkia, tanssii, juoksee, pyöräilee, veneilee... Aika pitkälti tästä on kyse myös Italialaisessa olkihatussa, tosin Clair orkesteroi kohelluksesta 1800-luvun porvarillisen elämäntavan poikkileikkauksen. Lähtökohtana ovat häät, jota alussa valmistellaan ja johon sulhanen Fadinard (Albert Préjean, toisissa koipioissa roolinimi on Ferdinand) on saapumassa Vincennesin metsän halki. Matkan teko pysähtyy ja sillä välin hevonen popsii suihinsa puolet pensaaseen tarttuneesta olkihatusta. Pensaan takaa löytyvät luutnantti Tavernier (Geymond Vital) ja rouva de Beauperthuis (Olga Tschechowa), luvattomista puuhista. Rakastavaiset vaativat välittömästi samanlaisen olkihatun, jotta rouva de Beauperthuisin petos ei paljastuisi. Elokuva kuvaa hääpäivän tapahtumia, ja juhlinnan lomassa sulhanen puhjahtaa etsimään olkihattua milloin mistäkin.

Clairin komediallinen taito on parhaimmillaan ensemble-kohtauksissa. Mieleen jää esimerkiksi elokuvan alun kohtaus Fadinardin asunnossa. Hän on kätkemässä luutnanttia ja rouvaa siksi aikaa, että hattu löytyy, kun häävieraita alkaa jo tulla sisään. Ensimmäisenä saapuu kuuro setä, joka istuu etualalle kirjaa lukemaan. Samaan aikaan taustalla alkaa vauhdikas spektaakkeli. Etu- ja taka-alan käyttö on muissakin kohtauksissa taidokasta. Ehkäpä Max Ophüls ammensi omaan tyyliinsä vaikutteita juuri Clairilta.

Labichen ja Michelin farssista on muuten tehty tulkinta myös Suomessa. Suomen Televisio taltio vuonna 1964 esityksen, jossa Fadinardina nähtiin Lasse Pöysti. Onkohan tämä Stig Törnroosin ohjaus vielä tallessa?

Le Voyage imaginaire (1925)

Le Voyage imaginaire (1925) oli René Clairin neljäs elokuva. Siinä on samaa mielikuvituksen lentoa kuin lyhyelokuvassa Pariisi nukkuu (Paris qui dort, 1925). Tällä kertaa Pariisi ei nukahda vaan pankin virkailijana työskentelevä Jean (Jean Börlin): elokuva alkaa ahtaan byroon kuvauksella. Muut työntekijät, Albert (Albert Préjean) ja Auguste (Jim Gérald) kiusaavat yksinkertaista Jeania, joka on ihastunut firman konekirjoittajaan Lucieen (Dolly Davis). Katsojalle paljastuu vasta lopussa, että Jean on nukahtanut kesken työpäivän, sillä elokuva sukeltaa kesken kaiken toimiston arkipäivästä haltioiden maailmaan. Jean tapaa niityllä vanhan eukon, joka on – tietenkin – noituuden tähden kauneutensa menettänyt sulotar. Puunonkalosta Jean syöksyy maanalaiseen maailmaan, jonne haltiat ovat vetäytyneet nykypäivän rationalismilta turvaan.

Maanalaisen maailman surrealismi muistuttaa René Clairin taiteen juurista (Entr’acte, 1924), mutta samalla se tuo mieleen Lewis Carrollin fantasiat. Jean murtaa haltioiden taian ja saa rakastettunsa mukaan paratiisiin. Tosin paha haltia lennättää paikalle myös Albertin ja Augusten. Ennen pitkää nelikon on pakko palata maan päälle. Jean saa mukaansa sormuksen, joka toteuttaa yhden toiveen, ei enempää. Animaatiota hyödyntävä Voyage imaginaire heittää ryhmän pilven mukana kohti korkeuksia, suoraan Notre Damen huipulle. Albert ja Auguste saavat huiputettua Jeania, joka käyttää ainokaisen toiveensa ja muuttuu Lucieta palvovaksi koiraksi.

Huikea loppuratkaisu sijoittuu Musée Greviniin, vahakabinetin kuvaelmien keskelle. Jean on menettämässä jo päänsä giljotiinissa, kunnes itse Charles Chaplin saapuu pelastamaan rakastavaiset. Aikakauden suurimman elokuvatähden vahapatsas vieläpä onnistuu muuttamaan Jeanin takaisin ihmiseksi. Onnen keskellä Jean herää, työnsä ääreen uupuneena, pankin toimistossa. Mielikuvitusmatka ei kuitenkaan ole eskapistinen fantasia vaan se voimaannuttaa Jeanin toteuttamaan haaveensa todellisessa elämässä.

Le Voyage imaginaire on niin kekseliäs elokuva, että katsomisen jälkeen jää ihmettelemään, minne René Clairin maine katosi toisen maailmansodan jälkeen ja miksi hänen uraltaan muistetaan useimmiten vain 30-luvun alun äänielokuvat. Nyt tuntuu, että kaikki Clairin mykkäelokuvat olisivat tutustumisen arvoisia, myöhemmästä tuotannosta puhumattakaan!

Kolme viisasta miestä (2008)

Yleensä en katso elokuvaa, jos se on televisiosta jo ehtinyt alkaa. Mika Kaurismäen ohjaus Kolme viisasta miestä (2008) oli poikkeus: avasin television kohdassa, jossa kolme ystävystä, Matti (Pertti Sveholm), Erkki (Kari Heiskanen) ja Rauno (Timo Torikka), olivat juuri istahtaneet karaokebaariin ja aloittaneet – pitkälti näyttelijöiden improvisoiman – keskustelunsa. Matti paljastuu poliisiksi, joka on juuri tullut isäksi. Erkki on valokuvaaja, joka kamppailee syöpäsairautensa kanssa, ja Rauno on Ranskaan kotiutunut näyttelijä, jonka ex-vaimo on juuri kuollut. Katsoin elokuvan alun vasta jälkeenpäin YLE Areenasta, jolloin minulle valkeni, että kaikki tämä kävi ilmi jo elokuvan alussa. Toisaalta jäin pohtimaan, mitä lisäarvoa ensimmäinen puoli tuntia toi, jos kaikki olennainen kävi ilmi rivien välistä myöhemminkin. Omassa katsomiskokemuksessani Matti, Erkki ja Rauno olivat ”historiattomia” siinä mielessä, että he olivat aivan kuin ketkä tahansa suomalaiset miehet, jotka voi kohdata jouluaattona karaokebaarissa. Toki alussa oli myös informaatiota, joka olisi ollut tarpeen tulkinnassa, esimerkiksi se, että Matin vaimo on venäläinen ja että Erkki on todella valokuvaaja. Jälkimmäistä on vaikea hyväksyä sen perusteella, mitä baarissa nähdään: Erkki alkaa räpsiä kuvia Magdaleenasta (Irina Björklund), joka on yllättäen astunut sisään. Nähtyäni elokuvan alun jäin miettimään, olisiko elokuva ollut vielä tehokkaampi puhtaampana kamaridraamana, jossa elämänkohtalot paljastuvat vain viitteellisesti. Silloin ei ehkä olisi tarvittu myöskään loppua, joka kertoo, miten henkilöille lopulta käy. Tästä huolimatta Kolme viisasta miestä toimii hienon näyttelijätyön ja sujuvan ohjauksen ansiosta.

Rio Bravo (1959)

Howard Hawks ohjasi legendaarisen lännenelokuvansa Rio Bravo (1959) pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen. Edellinen elokuva Faaraoiden maa (Land of the Pharaohs, 1955) oli taloudellinen floppi, ja Hawks oli muuttanut Eurooppaan. Vuonna 1958 hän palasi Yhdysvaltoihin ja ehdotti Jack Warnerille lännenelokuvaa. Tuottaja suhtautui nihkeästi ajatukseen, sillä paljon oli muuttunut muutamassa vuodessa. Televisio oli vakiinnuttanut asemansa, ja myöhemmin Hawks kertoi saaneensa virikkeitä nimenomaan television kerrontatavoista. Olennaista eivät olleet tarinat vaan henkilöt. Rio Bravo onkin ennen kaikkea draama, jonka keskiössä ovat persoonat, järkkymätön sheriffi John T. Chance (John Wayne), alkoholismista kärsivä apulaissheriffi Dude (Dean Martin), humoristinen marisija Stumpy (Walter Brennan), nuori ”viaton” pyssysankari Colorado (Ricky Nelson) ja kaupunkiin ilmaantuva Feathers (Angie Dickinson).

Tiettävästi Howard Hawks muokkasi kuvaustilanteessa Jules Furthmanin ja Leigh Brackettin käsikirjoitusta voimakkaasti. Dialogi on erinomaista, mutta sittenkin Hawksin kädenjäljessä viehättää moni sellainen asia, joka lähtee enemmän eleistä kuin sanoista. Rio Bravon alku on Hollywood-kontekstissä radikaali. Tarina alkaa suoraan asiasta, ilman valmistelua: Dude on kerjäämässä ryyppyä ja Joe Burdette (Claude Akins) heittää kolikon sylkykuppiin. Dude on jo nöyrymässä, kun Chance ilmaantuu paikalle. Ensimmäisten minuuttien aikana olennaiset ihmissuhteet käyvät selväksi, ja kaikki tapahtuu ilman dialogia.

Blurayn kommenttiraidalla ohjaaja John Carpenter ja elokuvahistorioitsija Richard Schickel keskustelevat Rio Bravon läpi kohtaus kohtaukselta. Carpenter hehkuttaa erityisesti jaksoa, jossa Chance ottaa alkoholittomuuden piinassa elävän Duden mukaansa kaupunkikierrokselle. Chance ja Dude kävelevät eri puolilla katua, ja yövartio, jossa jokainen ele on tarkoin harkittu, saa baletinomaisia piirteitä.

Rio Bravossa viehättää myös rytmi. Hawks ei pidä kiirettä. Elokuvalla on mittaa 141 minuuttia, mutta lopulta tuntuu, että kaikki on tarpeen. Pitkän keston aikana punoutuvat yhteen Duden kamppailu alkoholismiaan vastaan, maansa menettäneet Stumpyn halu löytää paikkansa, Nathan Burdetten pyrkimys vapauttaa veljensä Joe, Coloradon tie lainvartijaksi ja Chancen ja Feathersin orastava rakkaus. Rio Bravon hienoimman roolityön tekee Dean Martin, jonka yhteinen taival Jerry Lewisin kanssa oli juuri päättynyt ja joka sai vihdoinkin näyttää näyttelijäntaitonsa.

Ihmeellinen on elämä (1946)

Frank Capran Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946) on jouluelokuvien aatelia. Se, että tätä elokuvaa esitetään joka joulu, ei loppujen lopuksi ole kovin vanha perinne. Ennen 1990-lukua Ihmeellinen on elämä oli nähty televisiossa vain kaksi kertaa, mutta vuodesta 1992 lähtien se on lähetetty säännöllisesti joko aatonaattona, aattona tai joulupäivänä. Mutta onhan kahdenkymmenen vuoden jatkumo jo perinne! Frank Capran tuotannossa Ihmeellinen on elämä asettuu osaksi populististen komedioiden sarjaa, johon kuuluvat myös Mr. Deeds tulee kaupunkiin (Mr. Deeds Goes to Town, 1936), Mr. Smith lähtee Washingtoniin (Mr. Smith Goes to Washington, 1939) ja He uskoivat elämään (Meet John Doe, 1941). Kun He uskoivat elämään päättyy jouluun, Ihmeellinen on elämä tarttuu vielä voimakkaammin siihen utooppiseen solidaarisuuteen ja yhteisöllisyyteen, johon joulu viittaa.

Elokuva alkaa ja päättyy jouluaattona. Tarina alkaa nykyhetkestä, vuodesta 1946, mutta takautuu sitten kertaamaan Bedford Falls -nimisessä pikkukaupungissa eläneen George Baileyn (James Stewart) tarinaa, lapsuutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, talouslaman vaikeita vuosia 20- ja 30-lukujen taitteessa sekä toisen maailmansodan aikaa. George, joka menetti toisesta korvastaan kuulon vuonna 1919 pelastaessaan veljensä avannosta, ei ole päässyt sotaan vaan on jäänyt kotikaupunkiinsa taistelemaan ahnetta arkkikapitalistia Henry F. Potteria (Lionel Barrymore) vastaan. Lopulta Potter saa yliotteen, kun 8000 dollaria häviää, ja George ajautuu itsemurhan partaalle. Ihmeellinen on elämä muistetaan enkelistä (Henry Travers), joka tulee näyttämään, millainen maailma olisi ilman Georgen kaltaista pienen ihmisen puolustajaa. Jakso on mieleenpainuva: se kestää tuskin 20 minuuttia, mutta silti tämä ”vaihtoehtoinen tulevaisuus” hallitsee elokuvan mielikuvaa. Lopulta kaupunkilaiset kokoavat puuttuvat rahat, ja Potterin luoma uhka on jälleen kerran torjuttu.

Aivan kuten aiemmat Capran komediat, myös Ihmeellinen on elämä puhuu tunteetonta suurkapitalismia vastaan ja pikkukaupungin solidaarisuuden puolesta. Kiinnostavaa kyllä, Potter on nimenomaan varastanut kadonneet dollarit, mutta tämä rikos jää selvittämättä. Se ei lopulta ole olennaista, sillä tärkeintä on pienen ihmisen tuki. Epäilemättä kapitalistinen kuppaus jatkuu jouluaaton jälkeenkin, mutta – kuten Capra tuntuu sanovan – se on merkityksetöntä niin kauan kuin ihmisten välinen luottamus ja avunanto säilyvät.

Laurel ja Hardy härkätaistelijoina (1945)

Laurel ja Hardy härkätaistelijoina (The Bullfighters, 1945) edustaa kaksikon myöhäistuotantoa. Se oli itse asiassa Stan Laurelin ja Oliver Hardyn viimeinen Yhdysvalloissa tuotettu pitkä elokuva. Tämän jälkeen he esiintyivät vielä italialais-ranskalaisessa tuotannossa Atoll K (1951). Ikä selvästi jo painaa koomikoita, mutta se ei poista parhaiden hetkiä hauskuutta ja duon humoristista karismaa. Laurel ja Hardy härkätaistelijoina sijoittuu Mexico Cityyn, jonne parivaljakko saapuu yksityisetsivinä. Pahaksi onneksi paikalla on Richard K. Muldoon (Ralph Sanford), jonka etsivät ovat aikanaan syyttömästi saattaneet vankilaan. Toinen yhteensattuma on espanjalainen härkätaistelija Don Sebastian, joka on kutsuttu kaupunkiin ja joka osoittautuu Laurelin kaksoisolennoksi. Laurel tekee jälleen loistavan näyttelijäsuorituksen ylpeänä matadorina: mieleen tulee yhtä hieno kaksoisrooli elokuvassa Lorvista loordiksi (A Chump at Oxford, 1940). Lopun härkätaistelu hätkähdyttää, mutta ei niinikään huumorinsa vuoksi vaan siksi, että jaksossa on käytetty dokumentaarista aineistoa, jossa härkä talloo ympärillä riehuvaa yleisöä...

Niko – Lentäjän poika (2008)

Animaatioelokuva Niko – Lentäjän poika (2008) valmistui suomalais-saksalais-tanskalais-irlantilaisena yhteistyönä, mutta sitä voi tulkita myös suomalaisena yrityksenä hyödyntää jouluperinnettä luovan talouden raaka-aineena samaan tapaan kuin teki Juha Wuolijoen Joulutarina vuotta aiemmin. Tässä työssä Niko – Lentäjän poika myös onnistui, sillä se myytiin yli sataan maahan, ja sitä voi pitää kaikkien aikojen levinneimpänä kotimaisena elokuvana. Toinen kiinnostava seikka on Nikon pioneeriluonne tietokoneanimaationa: se on kieltämättä paljon velkaa vuonna 2002 valmistuneella Ice Agelle, mutta eurooppalainen produktio onnistuu tavoitteissaan kohtuullisen hyvin. Aluksi tuntuu, ettei sivuhenkilönä esiintyvä, Lapin perukoille päätynyt liito-orava Julius ole kovinkaan onnistunut hahmo, mutta sympaattisen oravan kuva syvenee loppua kohden. Internet Movie Databasessa närkästynyt amerikkalaiskatsoja paheksuu elokuvan tarinaa, jossa Niko on selvästi yhden illan romanssin hedelmä: Nikon isä on joulupukin lentävä poro, joka ei edes muista laittaneensa alulle pienokaisen. Minusta tarinan voi tulkita toisin, positiivisesti: biologisen isän löytäminen on Nikolle tärkeää, oman itsensä ymmärtämisen kannalta, mutta lopussa Niko päättää palata äitinsä luokse ja tunnustaa hänestä huolta pitäneen Juliuksen isyyden.

Kala nimeltä Wanda (1988)

Charles Crichtonin ohjaamaa rikoskomediaa Kala nimeltä Wanda (A Fish Called Wanda, 1988) on esitetty televisiossa säännöllisesti 1990-luvulta lähtien. Minulle elokuva on jäänyt mieleen siitä, että näin sen alunperin Kölnin kinemateekissa vuonna 1988, Saksan opiskeluvuoden aikana, ja muistelen, että varsinkin Kevin Klinen esittämä, Nietzscheä siteeraava tappaja kolahti. Nyt kun elokuvaa katsoo, se on kieltämättä hyvin 80-lukulainen, ja on vaikea ymmärtää esimerkiksi pehmentävien suodattimien käyttöä. Tyylilajiltaan Kala nimeltä Wanda on musta komedia. Keskiössä on neljän hengen kopla, George (Tom Georgeson), Wanda (Jamie Lee Curtis), Otto (Kevin Kline) ja Ken (Michael Palin), joka tekevät elämänsä ryöstön, mutta Wanda hamuaa saalista itselleen ja järjestää Georgen telkien taakse.

Elokuvan huumoria voi kusua sarjakuvamaiseksi, vaikka tiedän, ettei tämä tee oikeutta sarjakuvalle! Georgelle uskollinen Ken saa tehtäväkseen surmata ainoan silminnäkijän, vanhan rouvan, mutta onnistuu makaaberien kohtausten sarjassa vain listimään tämän koirat. Viimein änkyttävä eläintenystävä onnistuu tehtävässään, mutta loppujen lopuksi epäonnistuneiden murhayritysten gag-sarja tuntuu tarkoituksettomalta, koska Georgen kohtalo on kokonaan toisissa käsissä. Huumori on yhdistelmä 50-luvun Ealing-komedioiden henkeä ja Monty Python -absurdismia.

Rikoskoplan toimintaan sekoaa lopulta asianajana Archie Leach (John Cleese), joka viimeisissä kuvissa häipyy Wandan kanssa kohti Etelä-Amerikkaan. Rikos ei saa rangaistusta. John Cleeselle rooli merkitsi näyttävää paluuta parrasvaloihin, ja hän oli mukana myös käsikirjoittajana ja tuottajana.

Kala nimeltä Wanda on kiinnostava siksi, että se rakentaa siltaa 1950-luvun brittiläiseen Ealing-komediaan. Teos jäi Charles Crichtonin (1910–1999) viimeiseksi ohjaukseksi. Crichtonin uran huippua edusti vuonna 1951 valmistunut Varastin miljoonan (The Lavender Hill Mob).

La notte

Correggio: La notte (1527–30).

Cavalleria rusticana ja Pajazzo Kööpenhaminassa

Kööpenhaminassa saivat 17. joulukuuta 2011 ensi-iltansa Pietro Mascagnin Cavalleria rusticana ja Ruggiero Leoncavallon Pajazzo, edellinen Kasper Holtenin, jälkimmäinen Paul Curranin ohjauksena. Holten oli pitkään Det Kongelige Teaterin johtajana ja nosti Kööpenhaminan huipulle. Nyt Holten on palannut Kööpenhaminaan ohjaustyöllä, joka on poikkeuksellisen haastava. Cavalleria rusticanan syntyaikaan Pietro Mascagni oli vasta 26-vuotias, ja voi väittää, että teos on toiminnalliselta kannalta hankala: musiikki on puhdasta kultaa, mutta ohjaukseen liittyy sudenkuoppia. Tuoreessa produktiossa kaikki toimii yllättävän hyvin. Näyttämökuvana on leveä portaikko, joka levittäytyy katsojan eteen koko lavan leveydeltä. Draamasta rakentuu lopulta tilallinen, kun laulajat ja kuoro siirtyvät askelmalta toiselle. Ylhäällä on kirkon portico, joka on paikkana sikäli merkityksellinen, että Santuzza, loistavasti laulanut Susanne Resmark, on alussa ajettu yhteisön ulkopuolelle. Hänellä on suhde Turidduun (José Cura), joka puolestaan flirttailee Lolan (Hanne Fischer) kanssa. Lyhyt teos kulminoituu Lolan aviomiehen Alfion (Fredrik Zetterström) ja Turiddun kaksinkamppailuun. Sisilialaiseen maalaiskylään sijoittuva ooppera on kohtalonomaisen traaginen: lopussa Turiddu kohtaa Alfion aivan kuin tietäen mitä tuleman pitää. Esityksen ehdoton tähti oli argentiinalainen tenori José Cura, joka on esittänyt roolia paljon. Hän on näyttelijänä loistava ja vangitseva, mutta tunnettu myös siitä, että hän voi fraseerauksessa laittaa mutkia suoriksi. Minuun vetosivat erityisesti lopun jäähyväiset äidille.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Leoncavallon Pajazzo. Näyttämökuvan suhteen ratkaisu oli nerokas. Pajazzossa käytettiin samaa portaikkoa kuin Cavalleria rusticanassa, mutta kaikki on muuttunut raunioksi. Yhdysvaltain liput siellä täällä viittaavat siihen, että tapahtumat sijoittuvat Etelä-Italiaan hieman sen jälkeen, kun liittoutuneiden joukot ovat nousseet maihin. Oopperan keskiössä oleva teatteriseurue tuntuu yhdysvaltalaisten viihdytysseurueelta, joka on tuomassa aineellisen kurjuuden keskellä eläville italialaisille hetkellisen eskapistisen nautinnon. Idea toimii siinä mielessä, että alkuperäisessä teoksessa nimenomaan nostetaan esiin kysymys fiktion ja toden suhteesta. Prologissa Tonio, roolissaan erinomaisesti onnistunut Frederik Zetterström, korostaa intohimojen merkitystä, ja draamassakin ”todelliset” ja ”kuvitellut” tunteet punoutuvat, kun teatteriseurueen Canio (José Cura) ei kykene pidättelemään mustasukkaisuuden tunteitaan vaan surmaa puolisonsa Neddan (Sine Bundgaard) ja tämän rakastajan Silvion (Palle Knudsen). Canion roolisa José Cura oli vielä vaikuttavampi kuin Turidduna. Viimeiset sanat ovat hyytävät: ”La Commedia è finita!”

Kaiken kaikkiaan Cavalleria rusticanan ja Pajazzon yhteisproduktio oli erittäin onnistunut, ja varsinkin Pajazzossa kapellimestari Stefano Ranzanin kädenjälki oli loistavaa.

Armottomat (1966)

Arhur Pennin Armottomat (The Chase, 1966) herätti ensi-iltansa aikoihin ristiriitaisia tunteita. Taustalla oli varmaankin monta tekijää, amerikkalaisen pikkukaupungin karikatyyrinomainen kuvaus, suorasanainen rasismin kritiikki ja uudenlaisen seksuaalimoraalin avoin käsittely, mutta varmaankin myös se, että elokuvan johtopäätökset ovat pessimistisiä. Nuori Blubber (Robert Redford) on karannut vankilasta, ja hänen vapaudenkaipuunsa on tuomittu epäonnistumaan. Vastakuvana on pikkukaupungin ahdistava ilmapiiri. Lauantai-illan huumassa kontrolli katoaa, ja vaikka aktiivisia pahantekijöitä on vain vähän, enemmistö sallii kaiken tapahtua. Kaupungin sheriffi Calder (Marlon Brando) on paikallisen pohatan valitsema, mutta osoittaa lopulta suoraselkäisyytensä yrittäessään taata Blubberille rehellisen oikeudenkäynnin. Brandon ja Redfordin lisäksi tähtikaartissa loistavat Jane Fonda, Robert Duvall, James Fox, Angie Dickinson ja Miriam Hopkins. Armottomat perustuu Horton Footen näytelmään ja käsikirjoitus on Lillian Hellmanin käsiala. Nyt katsottuna tuntuu, että käsikirjoituksessa on ripaus Tennessee Williamsin henkeä. Kaikilla elokuvan henkilöillä tuntuu olevan haava tai kaipaus johonkin saavuttamattomaan.

39 askelta (1935)

Alfred Hitchcockin jännityselokuvaa 39 askelta (The 39 Steps, 1935) kutsutaan usein ohjaajansa ensimmäiseksi mestariteokseksi. Tuntuu, että kameran käyttö on alusta lähtien luistavaa. Alun music hall -kohtaus on Hitchcockin tuotannon helmiä. Kamera vaeltaa yleisön keskuudessa ja vähitellen löytää päähenkilön, Richard Hannayn (Robert Donat). Nyt katsottuna huomio kiinnittyy myös elokuvan huumoriin. Varmasti Hitchcockista voisi kirjoittaa tutkimuksen komediaohjaajana, mutta Hollywoodissa komediallisuus jäi sittenkin pieneen rooliin, jännityksen suolaksi. Toki Yhdysvalloissa valmistui harvemmin esitetty komedia Herra ja rouva Smith (Mr. and Mrs. Smith, 1941), mutta silti 39 askelta ujuttaa taitavasti yhteen jännitystä ja huumoria, alusta loppuun. Hitchcock antaa tarinalle melkein screwball-komediamaisia piirteitä kuvatessaan Hannayn seikkailua Skotlannissa nuoren naisen, Pamelan (Madeleine Carroll), kanssa.

Julkaisimme lokakuussa John Buchanin romaanin, johon Hitchcockin elokuva perustuu. Kun Buchanin 1910-luvulla ilmestynyt jännäri kohdistaa pelot suoraan saksalaisiin, elokuvassa salaliiton kytkennät ulkovaltoihin jäävät lopulta mainitsematta, vaikka epäilemättä vuoden 1935 katsojat osasivatkin vetää oikeat johtopäätökset. Hitchcockin elokuvan lisäystä on myös alun ja lopun music hall, joka toimii ratkaisun näyttämönä. Buchanin romaanissa loppukohtaus sijoittuu meren rannalle, jossa salajärjestön nimi, 39 askelta, saa selityksensä. Hitchcockin elokuvassa se taitaa jäädä arvoitukseksi. Buchanilla askeleet ovat pikemminkin askelmia!

Hyökyaalto (1942)

Jean Gabin näytteli toisen maailmansodan aikana kahdessa Hollywood-elokuvassa, joista ensimmäinen oli Archie Mayon nimiin kreditoitu ohjaus Hyökyaalto (Moontide, 1942). Ohjaustyön aloitti Fritz Lang, joka kuitenkin lähti kesken projektin. Tuottajana oli Mark Hellinger, joka sittemmin tuli tunnetuksi muun muassa Robert Siodmakin Tappajien (The Killers, 1946) ja Jules Dassinin Alastoman kaupungin (The Naked City, 1948) tuottajana. Jean Gabinille siirtymä Hollywoodiin on varmaankin ollut vaikea: Hyökyaallosta suorastaan kuultaa hankaluus, joka Gabinilla on ollut englannin kielen omaksumisessa. Ehkäpä hän on opetellut kaikki repliikit ulkoa, koska osa tulee aivan kuin automaatista. Mutta, toisaalta, Gabin on parhaimmillaan ruumiin kielessä, pienissä nyansseissa.

Itse tarina perustuu Willard Robertsonin romaaniin ja sijoittuu pieneen kalifornialaiseen San Pablon kaupunkiin. Ranskalainen Bobo (Jean Gabin) asuu laivalla aallonmurtajan kupeessa. Jo alussa käy ilmi, että hän on rankka ryyppääjä, eikä yleensä muista mitään illan jälkeen. Ystävä Tiny (Thomas Mitchell) sanoo ottaneensa holhoojan roolin tilanteissa, joissa Bobon juhliminen menee liian pitkälle. Draaman ytimeen asettuu murha, jonka Bobo pelkää tehneensä mutta ei itse muista mitään. Tiny tekee kaikkensa saadakseen ystävänsä näyttämään murhaajalta ja säilyttääkseen suojelijan roolinsa. Kun rannalta löytyy itsemurhaa yrittänyt Anna (Ida Lupino), Bobon suhde Tinyyn muuttuu. Nuori pari avioituu, mutta samalla Annalle paljastuu, kuka todellinen murhaaja on.

Hyökyaaltoa ei elokuvakirjallisuudessa pidetä kovinkaan korkeassa arvossa, mutta noir-henkisessä draamassa on paljon hyvää. Siinä on ripaus ranskalaisen poeettisen realismin henkeä. Suurin osa tapahtumista sijoittuu aallonmurtajalle, joka on vertauskuva muurin takana velloville patoutuneille tunteille. Hetkeksi välähtää esiin Bobon onneton lapsuus, mutta se jää lopulta arvoitukseksi - samaan tapaan kuin Annan menneisyys, joka ajoi hänet itsemurhan partaalle. Toisen maailmansodan keskellä Hyökyaalto kuvaa kiinnostavasti elämän laitapuolen kulkijoita: epäilemättä Bobo on Yhdysvalloissa myös sotaa paossa, samoin kuin hänen japanilainen ystävänsä Takeo (Victor Sen Yung), joka tuntuu käyvät salakauppaa sakella. Olikohan riisiviinalle todella kysyntää sota-ajan Kaliforniassa?

Fransiskus Assisilainen (1961)

Rooman-matkalta tarttui mukaan dvd-julkaisu Michael Curtizin vuonna 1961 ohjaamasta historiallisesta spektaakkelista Francis of Assisi, joka nähtiin Suomessakin tuoreeltaan toukokuussa 1962 nimellä Fransiskus Assisilainen. Sen koommin harrasta keskiaikaelokuvaa ei Suomessa olekaan esitetty. Liian usein historiallisia elokuvia tarkastellaan historiantutkimuksen valossa kysymällä, missä suhteessa kuvattu maailma on nykykäsityksiin, jolloin on helppo todeta epätarkkuudet. Hedelmällisempää voisi olla kysyä, missä suhteessa kulloinenkin historiankuvaus on menneisyydestä kertomisen perinteeseen ja mitkä ovat ne menneisyyden kuvittelemisen jatkumot, joiden osa käsiteltävä teksti on. Fransiskus Assisilainen on tässä suhteessa kiinnostava. Toki voi todeta, että firenzeläisen Peruzzin tekemät puvut ovat upouusia, värikkäitä, kuin tehty Technicolor-kuvausta varten, ja elokuvassa on kosolti muutakin ”modernismia”, puhumattakaan siitä, että siinä on perinteisen biopic-tarinan aineksia. Silti Fransiskus Assisilaisen voi tulkita myös keskiaikaisen tradition jatkajana, joka on itsessään hagiografinen teksti. Välittävänä mekanismina on lähtökohtateos, Louis de Wohlin romaani The Joyful Beggar. De Wohl kirjoitti 1940- ja 1950-luvuilla tukun pyhimysromaaneja, joiden päähenkilöinä olivat Fransiscuksen lisäksi muun muassa Ignatius Loyola, Augustinus, Konstantinus Suuri, Tuomas Akvinolainen, Katariina Sienalainen, Pyhä Longinus ja itse Paavali. Louis de Wohlin tuotannosta on suomennettu ainakin Longinuksesta kertova Keihäs ja Konstantinuksen vaiheita kuvaava Elämän puu.

Fransiskus Assisilainen alkaa Giotton Assisiin maalaamilla freskoilla, joita Mario Nascimbenen musiikki säestää. Alku kertoo jo senkin, että elokuvaa on Assisin lisäksi kuvattu muun muassa Perugiassa ja Roomassa. Sisäkuvat on tehty Cinecittàssa. Elokuvantekijöiden kiitosten kohteena ovat myös fransiskaaniveljet itse. Tarina etenee pyhimyselämäkerran etappien mukaan: rikkaan kangaskauppiaan pojan kääntymys köyhyyden ihanteeseen, sotaretki Perugiaa vastaan, pyhiinvaellus Roomaan, tapaaminen paavin kanssa, osallistuminen ristiretkelle ja stigmatisaatio.

Fransiscuksesta kertova elokuva viehättää epätyypillisyytensä vuoksi: siinä ei ole studioelokuvan pakollista romanssia, ei ”hyvien” ja ”pahojen” dikotomiaa, ei turhaa miekankalistelua eikä kiperiä tilanteita.

Bagdadin varas (1940)

Tuhannen ja yhden yön tarinat ovat antaneet inspiraatiota lukemattomiin elokuviin. Raoul Walsh ohjasi Hollywoodissa vuonna 1924 Bagdadin varkaan, joka oli pesunkestävä miekkailu- ja seikkailuelokuva, pääroolissa Douglas Fairbanks. Astetta suuritöisempi oli Alexander Kordan tuottama Bagdadin varas (The Thief of Bagdad, 1940), jonka käsikirjoituksesta vastasivat Miles Malleson ja Lajos Biró. Ludwig Bergerin, Michael Powellin ja Tim Whelanin ohjaama värikäs seikkailu jäi toisen maailmansodan jalkoihin ja jouduttiin viimeistelemään Kaliforniassa. Kirkkaissa väreissä kuvattu, näyttäviä lavasteita ja erikoistehosteita hyödyntävä spektaakkeli on säilyttänyt kiehtovuutensa, ja se on sittemmin kuulunut muun muassa Martin Scorsesen ja Francis Ford Coppolan suosikkielokuviin. Kertomus alkaa suoraan draaman ytimestä, ja katsoja tutustuu sokeaan kerjäläiseen ja hänen koiraansa. Vähitellen paljastuu, että sokea mies on itse kuningas Ahmed (John Justin) ja koira hänen ystävänsä Abu (Sabu). Lähes elokuvan puoliväliin asti kestävässä takautumassa valkenee, että Ahmedin rakastamaa prinsessaa (June Duprez) janoaa myös suurvisiiri Jaffar (Conrad Veidt). Elokuvan alussa Jaffar tuntuu saaneen kaikki valtaansa. Lempeä Allah puuttuu lopulta peliin ja tarjoaa Bagdadin pikkuvarkaalle mahdollisuuden lentävän maton kähveltämiseen: tuossa tuokiossa Abu on Bagdadissa juuri parahiksi pelastamaan Ahmed pyövelin kynsistä.

Ainakin minuun 1930-luvun tehosteiden maagisuus vetoaa. Mieleen jää myös Conrad Veidtin loistava roolisuoritus Jaffarina. Veidt eli tähtihetkensä saksalaisen ekspressionismin palveluksessa ja esitti unissakävelijä-Cesaren roolin Robert Wienen Tri Caligarin kabinetissa (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920). Kansallissosialistien noustua valtaan Veidt muutti ensin Iso-Britanniaan ja sittemmin Yhdysvaltoihin. Hollywoodissa Veidtin tähtirooleihin kuului majuri Heinrich Strasserin rooli Michael Curtizin Casablancassa (1942). Conrad Veidt kuoli sydänkohtaukseen Hollywoodissa 50-vuotiaana huhtikuussa 1943.

Rooma 8: Il Sodoma

Rooma-kurssin viimeinen päivä oli pitkä. Aluksi oli vuorossa kirkkoja: Santa Maria della Vittoria, San Carlo alle Quattro Fontane, Sant'Andrea al Quirinale. Kurkistimme Palazzo Barberinin kuuluisia portaikkoja, toinen Berninin, toinen Borrominin käsialaa. Pysähdyimme Via Rasellalla, jossa partisaanit tekivät kohtalokkaan iskunsa saksalaisia vastaan maaliskuussa 1944. Berninin suihkulähteiden ja Santa Maria della Concezionen jälkeen patikoimme Via Venetoa pitkin Borghesen puistoon ja galleriaan. Kävely päättyi Piazza del Popololle, jonka laidalla sijaitsevassa kirkossa on Caravaggion lisäksi hienoja Pinturicchion teoksia. Illan lopuksi Jussi Hanska piti meille vielä luennon Umbriasta.

Päivän retkistä voisi nostaa esiin paljonkin. Borghesen galleriassa ylitse muiden ovat tietenkin Berninin veistokset, joita voisi taivastella loputtomiin. Kuinka höyhenenkevyeltä marmori voi tuntua! Pienenä yksityiskohtana pistivät silmään Berninin pystit rahoittajastaan Scipione Borghesestä. Kummassakin yksi nappi on jäänyt puolitiehen. Viittaisiko se kardinaalin boheemiuteen?

Pinakoteekin puolella on monta klassikkoa, Tizianon Maallisesta ja taivaallisesta rakkaudesta Rafaelin Nuoreen naiseen ja yksisarviseen. Nyt mieleen jäivät erityisesti kaksi Giozanni Antonio Bazzin eli Il Sodoman (1477–1549) maalausta. Sodoma oli 1500-luvun alun Sienan johtavia taiteilijoita, mutta samalla hän oli arvoituksellinen hahmo, jonka jälkimaineeseen Giorgio Vasarin kuvaus Taiteilijaelämäkerroissa on merkittävästi vaikuttanut. Vasarin luonnehti Sodomaa eksentrikoksi, joka pukeutui oudosti, kokosi kotiinsa eläimiä eräänlaiseksi Nooan arkiksi ja jonka ympärillä parveili nuorukaisia ”enemmän kuin oli soveliasta”. Aikalaislähteissä Sodoman lempinimen kirjoitusasu vaihtelee, eikä yhteys sodomiaan välttämättä ole selvä. Roomassa Sodoman hienoimpia töitä ovat Villa Farnesinan freskot, jotka kuvaavat Aleksanteri Suuren ja Roksanen häitä. Borghesen galleriassa on kaksi Sodoman työtä. Pyhä perhe on intiimi, ja huomio kiinnittyy Neitsyt Marian katseeseen ja Jeesuksen käteen, joka ojentuu kohti Joosefia. Toinen teos on Pietà, tumma ja surullinen kuva, joka näyttää sijoittuvan ristin juurelle ja jossa on nähty Michelangelon Pietàn vaikutusta.