Le Voyage imaginaire (1925) oli René Clairin neljäs elokuva. Siinä on samaa mielikuvituksen lentoa kuin lyhyelokuvassa Pariisi nukkuu (Paris qui dort, 1925). Tällä kertaa Pariisi ei nukahda vaan pankin virkailijana työskentelevä Jean (Jean Börlin): elokuva alkaa ahtaan byroon kuvauksella. Muut työntekijät, Albert (Albert Préjean) ja Auguste (Jim Gérald) kiusaavat yksinkertaista Jeania, joka on ihastunut firman konekirjoittajaan Lucieen (Dolly Davis). Katsojalle paljastuu vasta lopussa, että Jean on nukahtanut kesken työpäivän, sillä elokuva sukeltaa kesken kaiken toimiston arkipäivästä haltioiden maailmaan. Jean tapaa niityllä vanhan eukon, joka on – tietenkin – noituuden tähden kauneutensa menettänyt sulotar. Puunonkalosta Jean syöksyy maanalaiseen maailmaan, jonne haltiat ovat vetäytyneet nykypäivän rationalismilta turvaan.
Maanalaisen maailman surrealismi muistuttaa René Clairin taiteen juurista (Entr’acte, 1924), mutta samalla se tuo mieleen Lewis Carrollin fantasiat. Jean murtaa haltioiden taian ja saa rakastettunsa mukaan paratiisiin. Tosin paha haltia lennättää paikalle myös Albertin ja Augusten. Ennen pitkää nelikon on pakko palata maan päälle. Jean saa mukaansa sormuksen, joka toteuttaa yhden toiveen, ei enempää. Animaatiota hyödyntävä Voyage imaginaire heittää ryhmän pilven mukana kohti korkeuksia, suoraan Notre Damen huipulle. Albert ja Auguste saavat huiputettua Jeania, joka käyttää ainokaisen toiveensa ja muuttuu Lucieta palvovaksi koiraksi.
Huikea loppuratkaisu sijoittuu Musée Greviniin, vahakabinetin kuvaelmien keskelle. Jean on menettämässä jo päänsä giljotiinissa, kunnes itse Charles Chaplin saapuu pelastamaan rakastavaiset. Aikakauden suurimman elokuvatähden vahapatsas vieläpä onnistuu muuttamaan Jeanin takaisin ihmiseksi. Onnen keskellä Jean herää, työnsä ääreen uupuneena, pankin toimistossa. Mielikuvitusmatka ei kuitenkaan ole eskapistinen fantasia vaan se voimaannuttaa Jeanin toteuttamaan haaveensa todellisessa elämässä.Le Voyage imaginaire on niin kekseliäs elokuva, että katsomisen jälkeen jää ihmettelemään, minne René Clairin maine katosi toisen maailmansodan jälkeen ja miksi hänen uraltaan muistetaan useimmiten vain 30-luvun alun äänielokuvat. Nyt tuntuu, että kaikki Clairin mykkäelokuvat olisivat tutustumisen arvoisia, myöhemmästä tuotannosta puhumattakaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti