Cavalleria rusticana ja Pajazzo Kööpenhaminassa

Kööpenhaminassa saivat 17. joulukuuta 2011 ensi-iltansa Pietro Mascagnin Cavalleria rusticana ja Ruggiero Leoncavallon Pajazzo, edellinen Kasper Holtenin, jälkimmäinen Paul Curranin ohjauksena. Holten oli pitkään Det Kongelige Teaterin johtajana ja nosti Kööpenhaminan huipulle. Nyt Holten on palannut Kööpenhaminaan ohjaustyöllä, joka on poikkeuksellisen haastava. Cavalleria rusticanan syntyaikaan Pietro Mascagni oli vasta 26-vuotias, ja voi väittää, että teos on toiminnalliselta kannalta hankala: musiikki on puhdasta kultaa, mutta ohjaukseen liittyy sudenkuoppia. Tuoreessa produktiossa kaikki toimii yllättävän hyvin. Näyttämökuvana on leveä portaikko, joka levittäytyy katsojan eteen koko lavan leveydeltä. Draamasta rakentuu lopulta tilallinen, kun laulajat ja kuoro siirtyvät askelmalta toiselle. Ylhäällä on kirkon portico, joka on paikkana sikäli merkityksellinen, että Santuzza, loistavasti laulanut Susanne Resmark, on alussa ajettu yhteisön ulkopuolelle. Hänellä on suhde Turidduun (José Cura), joka puolestaan flirttailee Lolan (Hanne Fischer) kanssa. Lyhyt teos kulminoituu Lolan aviomiehen Alfion (Fredrik Zetterström) ja Turiddun kaksinkamppailuun. Sisilialaiseen maalaiskylään sijoittuva ooppera on kohtalonomaisen traaginen: lopussa Turiddu kohtaa Alfion aivan kuin tietäen mitä tuleman pitää. Esityksen ehdoton tähti oli argentiinalainen tenori José Cura, joka on esittänyt roolia paljon. Hän on näyttelijänä loistava ja vangitseva, mutta tunnettu myös siitä, että hän voi fraseerauksessa laittaa mutkia suoriksi. Minuun vetosivat erityisesti lopun jäähyväiset äidille.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Leoncavallon Pajazzo. Näyttämökuvan suhteen ratkaisu oli nerokas. Pajazzossa käytettiin samaa portaikkoa kuin Cavalleria rusticanassa, mutta kaikki on muuttunut raunioksi. Yhdysvaltain liput siellä täällä viittaavat siihen, että tapahtumat sijoittuvat Etelä-Italiaan hieman sen jälkeen, kun liittoutuneiden joukot ovat nousseet maihin. Oopperan keskiössä oleva teatteriseurue tuntuu yhdysvaltalaisten viihdytysseurueelta, joka on tuomassa aineellisen kurjuuden keskellä eläville italialaisille hetkellisen eskapistisen nautinnon. Idea toimii siinä mielessä, että alkuperäisessä teoksessa nimenomaan nostetaan esiin kysymys fiktion ja toden suhteesta. Prologissa Tonio, roolissaan erinomaisesti onnistunut Frederik Zetterström, korostaa intohimojen merkitystä, ja draamassakin ”todelliset” ja ”kuvitellut” tunteet punoutuvat, kun teatteriseurueen Canio (José Cura) ei kykene pidättelemään mustasukkaisuuden tunteitaan vaan surmaa puolisonsa Neddan (Sine Bundgaard) ja tämän rakastajan Silvion (Palle Knudsen). Canion roolisa José Cura oli vielä vaikuttavampi kuin Turidduna. Viimeiset sanat ovat hyytävät: ”La Commedia è finita!”

Kaiken kaikkiaan Cavalleria rusticanan ja Pajazzon yhteisproduktio oli erittäin onnistunut, ja varsinkin Pajazzossa kapellimestari Stefano Ranzanin kädenjälki oli loistavaa.