Frank Capran Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946) on jouluelokuvien aatelia. Se, että tätä elokuvaa esitetään joka joulu, ei loppujen lopuksi ole kovin vanha perinne. Ennen 1990-lukua Ihmeellinen on elämä oli nähty televisiossa vain kaksi kertaa, mutta vuodesta 1992 lähtien se on lähetetty säännöllisesti joko aatonaattona, aattona tai joulupäivänä. Mutta onhan kahdenkymmenen vuoden jatkumo jo perinne! Frank Capran tuotannossa Ihmeellinen on elämä asettuu osaksi populististen komedioiden sarjaa, johon kuuluvat myös Mr. Deeds tulee kaupunkiin (Mr. Deeds Goes to Town, 1936), Mr. Smith lähtee Washingtoniin (Mr. Smith Goes to Washington, 1939) ja He uskoivat elämään (Meet John Doe, 1941). Kun He uskoivat elämään päättyy jouluun, Ihmeellinen on elämä tarttuu vielä voimakkaammin siihen utooppiseen solidaarisuuteen ja yhteisöllisyyteen, johon joulu viittaa.Elokuva alkaa ja päättyy jouluaattona. Tarina alkaa nykyhetkestä, vuodesta 1946, mutta takautuu sitten kertaamaan Bedford Falls -nimisessä pikkukaupungissa eläneen George Baileyn (James Stewart) tarinaa, lapsuutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, talouslaman vaikeita vuosia 20- ja 30-lukujen taitteessa sekä toisen maailmansodan aikaa. George, joka menetti toisesta korvastaan kuulon vuonna 1919 pelastaessaan veljensä avannosta, ei ole päässyt sotaan vaan on jäänyt kotikaupunkiinsa taistelemaan ahnetta arkkikapitalistia Henry F. Potteria (Lionel Barrymore) vastaan. Lopulta Potter saa yliotteen, kun 8000 dollaria häviää, ja George ajautuu itsemurhan partaalle. Ihmeellinen on elämä muistetaan enkelistä (Henry Travers), joka tulee näyttämään, millainen maailma olisi ilman Georgen kaltaista pienen ihmisen puolustajaa. Jakso on mieleenpainuva: se kestää tuskin 20 minuuttia, mutta silti tämä ”vaihtoehtoinen tulevaisuus” hallitsee elokuvan mielikuvaa. Lopulta kaupunkilaiset kokoavat puuttuvat rahat, ja Potterin luoma uhka on jälleen kerran torjuttu.
Aivan kuten aiemmat Capran komediat, myös Ihmeellinen on elämä puhuu tunteetonta suurkapitalismia vastaan ja pikkukaupungin solidaarisuuden puolesta. Kiinnostavaa kyllä, Potter on nimenomaan varastanut kadonneet dollarit, mutta tämä rikos jää selvittämättä. Se ei lopulta ole olennaista, sillä tärkeintä on pienen ihmisen tuki. Epäilemättä kapitalistinen kuppaus jatkuu jouluaaton jälkeenkin, mutta – kuten Capra tuntuu sanovan – se on merkityksetöntä niin kauan kuin ihmisten välinen luottamus ja avunanto säilyvät.
1 kommentti:
"OISPA JOULU AINAINEN"
1
Ihminen on otus, joka haluaa aina vastauksia ja sairastaa syyn ja seurauksen pakkomiellettä niin sanoakseni. Ja kun itseä ei ole perusteltu millään suuremmalla, ihminen kieltää kuin vaistomaisesti mielestään liian pienen, siis ainutkertaisen olemassaolonsa. Ja juuri tässä ihmisen Friedrich Nietzschen mukaan on ylitettävä itsensä: ihmisestä on tultava kokonaan nihilisminsä ylittämistä. Hänestä on tultava kaikessa satunnaisuudessaankin välttämätöntä. Itselleen ja muille. Ja jos ihminen tähän nihilisminsä ylittämiseen aidosti pystyy, sattumanvaraisuus on hänelle vapauttavan absoluuttista ja niin perustelematonta, ettei sillä voi perustella edes julmuuttaan. Tai jos niin kuitenkin tekee, on epäilemättä jättänyt nihilisminsä kesken saadakseen käyttää sitä muita vastaan.
2
Mutta miten ihmeessä Nietzsche on yhdiettävissä Salmen esittelemään Frank Capran elokuvaan? Varsinkin kun sen sentimentaalisuus ja ihmisrakkaus saattaa herättää jopa suurta aggressiota tai vähintäinkin jakaa mielipiteitä?
Siten, että sen sanoma nihilismin ylittämisestä ja ihmisen eksistentiaalisesta perusasetelmasta on tosi ja kestävä. Niin tosi, että harva eurooppalainen ns. taide-elokuva tai minkään valtakunnan klassikko pystyy tässä samaan (tai on ollut tunnerekisterissään näin aikaa kestävä).
George Bailey vapautetaan näkemään elämänsä katveeseen kätkeytyvä sattumanvarainen ja silti - tai juuri siksi - välttämätön merkityksensä; ylittämään epätoivonsa, kyynisyytensä ja nihilisminsä. Hänelle näytetään, miten sattumanvarainen olemassaolo tuotti juuri hänen kaltaisensa laadun. Välttämättä. Mitään enempää tarkoitusta hänelle ei näytetä, eikä hänen tarvitse sitä edes haluta. Satunnaisinkaan olemassaolo ei enää voi olla hänelle liian vähäistä, koska hän on tehnyt siitä olemassaolollaan jotain välttämätöntä; luonut kohtaloa itselleen ja muille. Hän näkee arvokkaimman tarkoituksen syntyneen ennen tietoista tahtoaan. Ja mikä tarkeintä: sattumanvaraisuus tarkoittaa hänelle tämän valaistumisen jälkeen jotain aivan muuta ja uutta. Hän näkee olemassaolonsa kokonaisuutena, lintuperspektiivistä, vailla henkilökohtaisten pyrkimystensä, tietoisen tahtonsa ja pettymystensä rajausta. Vailla kaunaa. Nyt hänen tarvitsee enää tahtoa samaa ja olla olemassa.
Tietenkin Capran elokuvan voi nähdä kristillisen lähimmäisenrakkauden manifestina, olihan Capralla italialaisena kuitenkin katolinen tausta. Ja hyvä niin, sitäkin se voi olla. Mutta kuten esittämäni tulkinta ehdottaa, sen vaikuttavuus voi olla maallista ja uskonnottomaan filosofiaan perustuvaa. Minusta Frank Capran Ihmeellinen on elämä on hyvä esimerkki tästä: se on tunteita ja älyä syvällisesti puhutteleva kertomus nihilismin ylittämisestä. Siis nietzscheläistä elokuvaa parhaimmillaan.
Joulun maallistumisesta puhutaan aina kun jouluvalot syttyvät kauppakaduille, mutta minusta tätä on turha pelätä. Maallistukoon vain loputtomiin ja äärettömiin; maallistukoon nihilismin ylittämisen juhlaksi.
Ja muistakaa: Maallistuneinkin Joulu antaa pimeydelle selkeän merkityksen ja asettaa sen osaksi mielekästä kokonaisuutta. (Miltä joulukuusi muka näyttäisi keskikesän valossa?)
Lähetä kommentti