En ole rinnakkaisten maailmankaikkeuksien ylimmäinen ystävä, mutta sain vihdoin luetuksi Alejandro Jodorowskyn käsikirjoittaman ja Moebiuksen eli Jean Giraud’n piirtämän sarjakuvaromaanin
Incal, joka ilmestyi alun perin kuutena albumina vuosina 1981–1988. Egmontin kustantama suomenkielinen kokonaisjulkaisu on ehdottomasti kulttuuriteko, mutta itse kaipasin hieman suurempaa sivukokoa. Ranskassa albumeja on julkaistu koossa n. 32 x 24 cm, jolloin Moebiuksen fantastiset näkymät pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Tarinaa pitäisikin lukea rauhalliseen tahtiin, niin että kuviin voisi paremmin uppoutua. Egmontin vuonna 2011 ottama uusintapainos tarjoaa erinomaisen näköalan Moebiuksen värimaailmaan, joka ei kaihda psykedelisiä tehoja. Jo pelkästään Moebiuksen kädenjäljen takia teos kannattaa lukea: nämä visiot ovat vaikuttaneet paljon siihen, miten tulevaisuutta kuvitetaan – ja kuvitellaan.
Jodorowskyn tarina sijoittuu tuntemattomaan maailmankaikkeuteen, jonka runsaus tarjoaisi mahdollisuuksia vaikka kuinka moneen eeppiseen seikkailuun. Keskiössä on etsivä John DiFool, jonka hahmo tuo mieleen Hollywoodin rikoselokuvien sankarit: päähenkilö viihtyy mieluiten laitakaupungin baareissa ja ilotaloissa, mutta sattumalta hän ajautuu yhä uudelleen tarinan ytimeen. Aloituskohtauksessa DiFoolin kimppuun käydään, ja hänet paiskataan pohjattomaan kuiluun. DiFoolin haltuun joutuu mystinen esine, incal, joka on valon lähde. Sille on myös vastinpari, musta incal. Kaksi ensimmäistä osaa
Musta incal (L’Incal noir, 1981) ja
Valon incal (L’Incal lumière, 1982) käynnistävät draaman. Tämän jälkeen DiFool ja hänen kivinen lintunsa Deepo päätyvät maan uumeniin, oikeastaan jättiläismäiseen kaatopaikkaan, jaksossa
Alinen maailma (Ce qui est en bas, 1983) ja yläilmoihin tarinassa
Ylinen maailma (Ce qui est en haut, 1985).
Incal ammentaa tarot-korttien maailmasta, yhdistää mukaan tieteisfiktion dystooppisia elementtejä ja tuo suurkaupunkikuvauksissaan mieleen sekä
Metropoliksen että
Blade Runnerin. Incal kommentoi monin tavoin myös 1980-luvun ajankohtaisia kysymyksiä, tieteen ja teknologian kasvavaa merkitystä, geenimanipulaatiota, uskonnollisuutta ja kulutuskulttuurin kasvua. Uuden elämän synnyttäminen ja manipulaatio nousevat esiin kahdessa viimeisessä osassa,
Viiden olomuoto: Uinuva galaksi (La Cinquième essence. Première partie) ja
Viiden olomuoto: Planeetta DiFool (La Cinquième essence. Deuxième partie, 1988). DiFool saa lopussa 78 biljoonaa jälkeläistä, itsensä näköistä, mutta painajaismainen visio kääntyy posiitiviseksi, uuden maailmanajan aluksi.
Incal, kuten saman ajan
Valerian-albumit, rakentaa satiirista kuvaa tulevaisuudesta, tai mahdollisesta maailmasta, jossa kaikki on viihdettä. Loppuun asti hyvän ja pahan kamppailua seurataan suorana 3D-lähetyksenä ja kansalaisia kutsutaan avoimesti teleaddikteiksi. Kun lopussa kaikkien on nukahdettava maailman pelastamiseksi, median kaikkivoipa rooli asettuu kuitenkin yhteisen tietoisuuden välineeksi. Lopussa maailmankausi päättyy, ja viimeisessä kuvassa DiFool on jälleen syöksymässä kuiluun. Tosin tällä kertaa hän vakuuttaa muistavansa sen maailman, jota ei enää ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti