Julien Duvivierin Nyt on murhaajien aika (Voici le temps des assassins, 1956) on vahva osoitus siitä, ettei ranskalainen elokuva ollut aallonpohjassa ennen uuden aallon nousua. Päinvastoin. Duvivierin teos on 50-luvun ranskalaisen tuotannon huippuja ja samalla Jean Gabinin uran parhaita. Elokuva alkaa vangitsevasti: nuori nainen astuu junasta ja kävelee aamutouhujen täyttämän Les Hallesin halki. Pariisin keskustassa pitää ravintolaa André Chatelin (Jean Gabin), jonka luo nuori Catherine (Danièle Delorme) saapuu. Chatelin on juhlittu kokki, jonka ravintolassa, ranskalaisten herkkujen äärellä, viihtyvät niin poliitikot kuin turistitkin. Vähitellen paljastuu, että Catherine on Andrén ex-vaimon tytär, ja tästä draama käynnistyy. Catherine on itse asiassa saapunut Pariisiin äitinsä Gabriellen (Lucienne Bogaert) kanssa. Elokuvan alku esittää Andrén ravintolan lähes utooppisen yhteisöllisenä tilana, joka vähä vähältä alkaa murtua, kun Catherinen juoni paljastuu. Parasta Duvivierin elokuvassa on juuri sen vähä vähältä syvenevä melankolia. Mitä ohjaaja oikeastaan haluaa sanoa sillä, että pariisilainen ravintola, ranskalaisuuden symboli, tuntuu elävän jonkinlaisessa muusta maailmasta eristäytyneessä umpiossa? Marseillesta saapuvan äidin ja tyttären tavoitteena on vapautua aiemman elämän kurjuudesta, mutta samalla Catherine ajautuu kierteeseen, josta vapautuminen ei enää ole mahdollista. Maailmasta rakentuu hyytävä: Andrén ravintolan lisäksi tapahtumapaikkoina ovat Gabriellen nuhruinen hotelli, sumuinen lehdetön rantamaisema Seinen varrella ja Andrén äidin (Germaine Kerjean) ankea majatalo. Loppua kohden Andrén äitikin saa väkivaltaisia piirteitä, ja yrittäessään surmata Andrén Catherine ajautuu murhaamaan viattoman Gérardin (Gérard Blain).
Jos oikein ymmärsin, Andrén ravintola on nimeltään Au Rendex-vous des Innocents, viatonten kohtauspaikka. André itse elää jonkinlaisessa naiivissa viattomuudessa, kuten myös nuori Gérard, jonka opintoja lapseton ravintoloitsija tukee. Mutta mitä viattomuus oikeastaan merkitsee? Jos Andrén avuttomuus näyttäytyy dominoivan äidin tuottamana sopeutumisena, Catherine on yhtälailla olosuhteidensa synnyttämä ja siinä mielessä näennäisessä pahuudessaankin viaton. Samaan aikaan kun länsimaissa tehtiin elokuvia nuorison kapinasta, Duvivierin draamassa nuorten kohtalo on tyly.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti