Jules Dassinin Varkaitten markkinat (Thieves’ Highway, 1949) perustuu turkkilaissyntyisen A. I. Bezzeridesin romaaniin. Kaksivuotiaana Yhdysvaltoihin emigoitunut Bezzerides osasi kuvata maahanmuuttajien maailmaa, ja sitä on välittynyt myös Dassinin elokuvaan, ei vähiten siksi, että kirjailija osallistui kuvauspaikkojen valintaan ja oli aktiivisesti mukana elokuvan tekemisessä. Sittemmin Bezzerides tuli tunnetuksi Robert Aldrichin rikoselokuvan Kiss Me Deadly käsikirjoittajana. Jules Dassinin uralla Varkaitten markkinat merkitsi uutta alkua siinä mielessä, että takana oli hedelmällinen yhteistyö tuottaja Mark Hellingerin kanssa: Hellinger oli kuollut joulukuussa 1947 ja Dassin siirtyi Universalilta Twentieth Century Foxille.Varkaitten markkinat rakentaa karmaisevan kuvan sodanjälkeisestä elintarvikebisneksestä, jossa pimeä kauppa rehottaa ja välittäjät riistävät maahanmuuttajia ja alkutuottajia minkä kerkiävät. Tarinan alussa nuori Nico Garcos (Richard Conte) saapuu kotiin vain löytääkseen isänsä, vanhan rekkakuskin, rampautuneena. Nico lähtee itse mukaan hämäriin omenakuljetuksiin yhdessä Ed Kinneyn (Millard Mitchell) kanssa. Tarkoituksena on tutustua San Franciscossa toimivaan hedelmäkauppiaaseen Mike Figliaan (Lee J. Cobb), joka kaikesta päätellen on vetänyt isä-Garcosia nenästä ja aiheuttanut invalidisoitumisen. Bezzeridesin alkuperäisromaanissa kostoteemaa ei ole, vaan vanha Garcos on kuollut jo ennen kertomuksen alkua. Romaanissa Nico vain haluaa jatkaa isänsä työtä.
Tämän elokuvan jälkeen ei ole ihme, että Jules Dassin oli yksi 1950-luvun kommunistivainon uhreista. Hollywood-koneiston lisäämä kostoteema ei onnistu peittämään elokuvan rankkaa kuvaa talouselämästä, ahneudesta ja voitontavoittelusta maailmassa, jossa vapaa kauppa on liiankin vapaata.
Lee J. Cobb tekee loistoroolin kovaotteisena Mike Figliana. Hänethän Jules Dassin tunsi jo New Yorkin Group Theaterin ajoilta.
1 kommentti:
Teema on esittänyt fim noir-klassikkoja. Olen yrittänyt eläytyä niihin, mutta en enää parhaalla tahdollanikaan löydä tunnerekisteriä, jolla kykenisin eläytymään henkilöiden kohtaloihin. Tuntuu kuin jokin tekisi tunteista liikaa niiden esittämistä, ja samalla ihmisten kohtaloista minulle yhdentekeviä.
Miksi Capran Ihmeellinen on elämä on niin kestävä elokuva? Tätä olen itseltäni paljon kysynyt ja tullut toistuvasti siihen tulokseen, että sen tapa esittää tunteita on ihmeellisen ajaton. Ilo, suru ja olemassaolon perimmäiset kysymykset puhuttelevat aina vain uudelleen - ja mikä tärkeintä, tuntuvat nykyihmisen kokemukselta. Capran teos tuntuu niiltä harvoilta mykkäelokuvan jälkeisiltä ja ennen vuotta 60 tehdyiltä elokuvilta, jotka omalla kohdallani pystyvät tähän.*
Mainitsin mykkäelokuvan - ja tarkoitan tässä (melo)draamaa, en komediaa. Miksi se on sitten niin eri asia? Miksi sen esittämät tunteet ovat helpompia omaksua? Koska realismin vaatimus alkoi äänielokuvan myötä. Vasta sen jälkeen on osattu vaatia elokuvalta realistisia tunteita. Mielestäni mykkäelokuvan liioiteltu mimiikka oli - ja on yhä - tässä suhteessa avarampaa ja vapaampaa. Annan esimerkin, jolla näkemystäni voi testata: katso Nyrki Tapiovaaran Miehen tietä pikakelauksella.
Palataan taas kerran Psykoon. Kuten olen jo aiemmin tässä blogissa kommentoidessani maininnut, se on elokuva, joka ajankuvassaan on kiehtovan kaksijakoinen: 50-luvun hieman jähmeä (tv)estetiikka yhdistyy 60-luvuin viileään modernismiin. Psyko on siis elokuva, joka mielestäni konkretisoi oletukseni tunteiden esittämisen muuttumisesta vuosikymmenten myötä. Anthony Perkinsin Norman Bates on vahvaa 60-lukua, ja oikeastaan kaikki ne kohtaukset joissa Bates on (siis myös suihkukohtaus ja porrasmurha), näyttävät moderneilta ja helposti eläydyttäviltä. Tunne on siis myös erittäin paljon estetiikkaa, sitä, miten ajattomasti muoto toimii.
Eikä ongelmani palaudu tietenkään vain film noiriin. Suurin osa klassisista komedioista, mitä myöskin olen jo tässä blogissa marissut, jättää minut aika kylmäksi samasta syystä: se mikä on hauskaa, tai siis se, miten hauska esitetään, muuttuu liian paljon ajassa.
Myös lännenelokuvat ovat latistuneet minulle suurelta osin elokuvahistoriallisiksi museokappaleiksi. 50-luvun poikkeuksena mainittakoon elokuva, jota olen alkanut arvostaa vasta viime vuosina: Hawksin ajattoman rennolla ja lakoniselle otteella ohjattu Rio Bravo (tosin senkin lopputaistelu on pannukakku). Fordin Aavikon laista olen joskus pitänyt paljon, mutta en ole nähnyt sitä yli kahteen vuosikymmeneen, joten ei siitä sen enempää.
_
* 50-luku on jo selkeästi siirtymävaihetta, 40-luku minulle usein jo liian vanhaa tunteiden esittämisen suhteen. Siis 40-luvun tuotannossa Capran teos on aivan poikkeuksellinen.
(Tästä on muuten aika turha keskustella elokuvan ammattilaisten tai kriitikoiden kanssa: he ovat liian kyllästettyjä elokuvan historialla ja siitä kumpuavalla näkemyksellä, siis varmoja klassikkojen erinomaisuudesta. Vasta kun 15-vuotias, klassikoihin terveen epäilevasti suhtautuva tyttäreni totesi Capran "jouluelokuvaa" ensimmäistä kertaa katsoessaan sen olevan aikaansa edellä, tuoreesti näytelty ja aidosti koskettava, tulin vakuuttuneeksi Ihmeellisen elämän poikkeuksellisesta ajattomuudesta.)
Lähetä kommentti