Mario Monicellin Suuri sota (La grande guerra, 1959) on kiinnostava ensimmäisen maailmansodan kuvaus, joka aikanaan voitti Venetsian elokuvajuhlien kultaisen leijonan mutta joka on sittemmin tipahtanut historian armottoman siivilän ulkopuolelle. Kaikki muistavat Stanley Kubrickin Kunnian polut (Paths of Glory, 1957), mutta myös Monicelli on samoilla jäljillä, yhdistämässä koomisia ja traagisia elementtejä vielä suurellisemmaksi ensimmäisen maailmansodan kuvaukseksi. Monicellin elokuvassa italialaisten sotilaiden taivalta seurataan kahden kaveruksen, roomalaisen Oreste Jacovaccin (Alberto Sordi) ja milanolaisen Giovanni Busaccan (Vittorio Gassman) näkökulmasta. Oreste ja Giovanni kuvataan veijarimaisina pelkureina, jotka haluavat kaikin mahdollisin keinoin välttää rintamalla joutumisen. Heitä voi pitää epäisänmaallisina luusereina, mutta samaan aikaan Oreste ilmaisee, miten käsittämätöntä sodan käyminen oikeastaan on.Oresten ja Giovannin haluttomuus omaksua sodan väkivaltaisuutta paljastuu kohtauksessa, jossa kaverit näkevät itävaltalaisen – kas kummaa Straussin säveliä viheltelevän – sotilaan yksinäisellä leirinuotiolla. He jäävät ihmettelemaan vierasta, tuntematonta, mutta samaan aikaan muut italialaissotilaat osuvat paikalle ja tappavat vihollisen kylmän viileästi. Oreste ja Giovanni onnistuvat jättäytymään vaarattoman tuntuiselle rintaman lohkolle, mutta Itävalta-Unkarn joukot lähestyvät uhkaavasti. Tapahtumat tiivistyvät Piave-joen taisteluun 1916. Oreste ja Giovanni saavat tärkeän viestin kuljetettavakseen, hoitavat tehtävänsä ja saavat palkkioksi pullon viiniä. Samaan aikaan kun toverit viruvat tallissa viinihuuruissaan, Itävallan joukot saapuvat paikalle. Oreste lipsauttaa salaista tietoa, ja kummaltakin aletaan kovistella tarkennuksia. Nyt, yllättäen, sotaa vältelleet pelkurit tekevät elämänsä ainoan sankariteon vaikenemalla.
Tunnustan, että Suurta sotaa oli aluksi vaikea katsoa – ehkä siksi, että Monicelli yhdistää eri tyylilajeja. Mutta vähitellen ajatukset loksahtavat paikalleen. Dino De Laurentiisin tuottama teos on mustavalkoinen CinemaScope-produktio, joka vaikuttaa ensin historiaa vakavamielisesti ravistelevalta spektaakkelilta. Suurten joukkokohtausten rinnalle tulevat ”epäspektaakkelimaiset” sankarit, jotka kyseenalaistavat grandiöösin historiatulkinnan. Samaan aikaan elokuva hyödyntää neorealistista perinnettä kuvatessaan ankarasti juoksuhautojen tylyä ja armotonta maailmaa, mutta toisaalta elokuva sisältää romanttisen komedian aineksia, varsinkin kuvatessaan Giovannin romanssia Constantina-nimisen prostituoidun (Silvana Mangano) kanssa. Lopputuloksesta täytyy todeta, että Mario Monicellin sotakuvaus on aivan omanlaisensa, persoonallinen ja ajatuksia herättävä teos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti