
Oresten ja Giovannin haluttomuus omaksua sodan väkivaltaisuutta paljastuu kohtauksessa, jossa kaverit näkevät itävaltalaisen – kas kummaa Straussin säveliä viheltelevän – sotilaan yksinäisellä leirinuotiolla. He jäävät ihmettelemaan vierasta, tuntematonta, mutta samaan aikaan muut italialaissotilaat osuvat paikalle ja tappavat vihollisen kylmän viileästi. Oreste ja Giovanni onnistuvat jättäytymään vaarattoman tuntuiselle rintaman lohkolle, mutta Itävalta-Unkarn joukot lähestyvät uhkaavasti. Tapahtumat tiivistyvät Piave-joen taisteluun 1916. Oreste ja Giovanni saavat tärkeän viestin kuljetettavakseen, hoitavat tehtävänsä ja saavat palkkioksi pullon viiniä. Samaan aikaan kun toverit viruvat tallissa viinihuuruissaan, Itävallan joukot saapuvat paikalle. Oreste lipsauttaa salaista tietoa, ja kummaltakin aletaan kovistella tarkennuksia. Nyt, yllättäen, sotaa vältelleet pelkurit tekevät elämänsä ainoan sankariteon vaikenemalla.
Tunnustan, että Suurta sotaa oli aluksi vaikea katsoa – ehkä siksi, että Monicelli yhdistää eri tyylilajeja. Mutta vähitellen ajatukset loksahtavat paikalleen. Dino De Laurentiisin tuottama teos on mustavalkoinen CinemaScope-produktio, joka vaikuttaa ensin historiaa vakavamielisesti ravistelevalta spektaakkelilta. Suurten joukkokohtausten rinnalle tulevat ”epäspektaakkelimaiset” sankarit, jotka kyseenalaistavat grandiöösin historiatulkinnan. Samaan aikaan elokuva hyödyntää neorealistista perinnettä kuvatessaan ankarasti juoksuhautojen tylyä ja armotonta maailmaa, mutta toisaalta elokuva sisältää romanttisen komedian aineksia, varsinkin kuvatessaan Giovannin romanssia Constantina-nimisen prostituoidun (Silvana Mangano) kanssa. Lopputuloksesta täytyy todeta, että Mario Monicellin sotakuvaus on aivan omanlaisensa, persoonallinen ja ajatuksia herättävä teos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti