Julien Duvivier muistetaan melko pessimistisistä noir-elokuvista, mutta Nuoruuteni Marianne (Marianne de ma jeunesse, 1955) on toista maata, melkein Jean Cocteaun hengessä tehty runo, jonka pääosassa ovat muistot ja muisti. Alkutekstien jälkeen elokuva alkaa pimeydestä. Ensimmäiset äänet ovat kitaran kannen kopautuksia. Sen jälkeen alkaa soitto ja laulu, ja lopulta kertojaääni aloittaa tarinansa. Vähitellen tulee esiin sumuinen näkymä, menneisyydestä, kahden vuosikymmenen takaa. Kertoja on baijerilaisessa nuorten pensionaatissa tai sisäoppilaitoksessa asunut Manfred (Gil Vidal), joka muistelee Argentiinasta saapunutta nuorukaista nimeltä Vincent (Pierre Vaneck).Luin hetki sitten New York Timesin arvostelun elokuvasta vuodelta 1959: kriitikkoa ärsytti tavattomasti se, että Pierre Vaneck ja Gil Vidal ovat parikymppisiä, kun muut lapset ovat reilusti nuorempia. Minua tämä ei haitannut: ehkä on pikemminkin niin, että kaikki, mitä katsoja näkee, on muistelukerrontaa, jolloin on luontevaa, että keskiössä olevat henkilöt tuntuvat aikuisemmilta. Itsensä muistaminen lapsena on vaikeaa. Tähän viittasi sittemmin Carlos Saura useassakin elokuvassaan: kertoja projisoi nykyisen olemuksensa menneeseen. Toisaalta, Nuoruuteni Marianne on läpikotaisin tyylitelty, ja se tuntuu olevan täynnä epäloogisuuksia, unenomaisia yhteensattumia, fantastisia käänteitä ja muodonmuutoksia. Tarinan ytimessä on rakkaus. Järven tuolla puolen on linna, jonka kauniiseen Marianne-neitoon Vincent-rakastuu. Epäselväksi jää, onko Marianne unikuva, aave vai aidosti hätää kärsivä neito, joka on menossa naimisiin itseään vanhemman tyrannimaisen aatelismiehen kanssa. Vincent ei pysty pelastamaan Mariannea, joka lopulta katoaa jälkiä jättämättä.
Moni asia jää askarruttamaan. Elokuvan voi tulkita kuvaukseksi heräävästä seksuaalisuudesta, mutta tarinassa on muutakin. Nuoruuteni Marianne on tehty 1950-luvun puolivälissä, ja muistellut tapahtumat sijoittuvat kahden vuosikymmenen päähän, toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Poikien sotilaallisissa leikeissä on kuin aavistus menneistä sotavuosista. Kaikki lapset ovat rikkinäisten perheiden perillisiä, avioerolapsia, orpoja tai hylättyjä. Vincentin isä on kuollut, eikä hän suostu palaamaan äitinsä luokse. Marianne on kuin toteutumatta jäävä tulevaisuudenkuva.
Nuoruuteni Marianne on hiljattain julkaistu Koreassa englannin- ja koreankielisen tekstein. Englanninnos on summittainen, mutta sen avulla ranskalaisesta puheesta saa onneksi selvää. Duvivier teki elokuvasta aikanaan heti myös saksankielisen version, jossa Vincentin roolin esitti Horst Buchholz. Oman kiinnostavuutensa tuo erinomainen musiikki: Duvivierin teoksessa kuullaan säveltäjä Jacques Ibertin viimeinen kontribuutio elokuvamusiikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti