Muumi ja punainen pyrstötähti (2010)

Uutuutta Muumi ja punainen pyrstötähti mainostetaan ensimmäisenä pohjoismaisena 3D-elokuvana. Jos ollaan tarkkoja, niin jo Alvar Hamberg ohjasi vuonna 1953 lyhytelokuvan Kolmas ulottuvaisuus esiin, mutta 50-luvun punaviherlaseihin perustuva kokeilu ei herättänyt sen kummempia säväyksiä. Nyt eletään kokonaan toisenlaista aikaa, ja digitaalinen teknologia on nostanut kolmiulotteisuuden uudelleen valokeilaan. Muumi ja punainen pyrstötähti -elokuvan tuottaja Tom Carpelan kommentoikin hiljattain, että 3D-tekniikka parantaa merkittävästi lastenelokuvan menestymisen mahdollisuuksia kansainvälisillä markkinoilla. Carpelan ohjasi itse vuonna 2008 kaksiulotteisen pitkän animaation Muumi ja vaarallinen juhannus, joka osoittautui menestykseksi. Uutuuselokuva on jatkoa samalle konseptille; ohjaajana on tällä kertaa Maria Lindberg. Pohjana on puolalaisen Se-Ma-For-yhtiön ja itävaltalaisen Jupiter Filmin 1970- ja 1980-lukujen taitteessa tuottama tv-sarja, jolle Tove Jansson antoi siunauksensa. Sekatekniikalla toteutettu stop motion -animaatio oli viehättävä, rauhallisen idyllinen kokonaisuus, jossa tarina eteni kertojaäänen varassa. Oikeastaan jo alkuperäisen sarjan huopamuumit ponnahtivat irti kaksiulotteisesta tv-ruudusta ja tuntuivat elävän kolmiulotteisessa maailmassa.

Muumi ja punainen pyrstötähti perustuu kokonaan uuteen käsikirjoitukseen, jossa on paljon dialogia. Tämä poikkeaa alkuperäisen sarjan ideasta, sillä Se-Ma-Forin otuksilla ei ollut edes suuta, jolla puhua. Sinänsä dialogi istuu kokonaisuuteen yllättävän hyvin, mutta toisaalta alkuperäinen sarja on ohjannut juonenkäänteitä välillä lakoniseenkin suuntaan. Itse en näe tätä ongelmana: pienempien katsojien kannalta on ehkä vain hyvä, ettei Nipsun taaperrus timanttien perässä kestä kauaa ja että lopun katastrofikin on vain häivähtävä hetkonen. Jos Tove Janssonin henkeä tuodaan nykypäivän elokuvateatteriin, tämä on ehkä sittenkin paras tapa.

Animaatiossa dubbauksen merkitys on keskeinen. Kuulin suomenkielisen version, jonka kertojana on Tapani Perttu. Mieltä jää kutkuttamaan, millaisen sävyn Max von Sydow tuo englanninkieliseen versioon. Perttu hoitaa osuutensa hyvin, tosin paikoitellen kertojaääni on liiankin huokaileva ja raukea. Perttu esittää myös Muumipapan roolin ja on astetta filosofisempi kuin tv:stä tutuksi tullut Matti Ruohola höpsötyksineen.

3D-konversio on epäilemättä ollut haasteellinen tehtävä. Parhaimmin kolmiulotteisuus toimii kohtauksessa, jossa Niiskamuikkunen tarttuu huiluunsa ja sävelet kohoavat korkeuksiin, tai kohtauksessa, jossa Muumipeikko kumppaneineen hankkiutuu eroon maallisesta mammonasta. Sen sijaan pyrstötähden lähenemisestä ei oikein ole saatu irti sellaista etu- ja taka-alan jännitettä, jota katsoja odottaisi. Mutta toisaalta animointia ei alun alkaen ole tästä näkökulmasta ajateltu. Tiedän, että elokuvaa voi arvostella sanomalla, että 3D on täysin tarpeeton lisä ja lopputulos toimisi yhtä hyvin kaksiulotteisena, ehkä paremminkin, kun ei ole ylimääräisiä laseja riesana. Tähän kritiikkiin voi vastata sanomalla, ettei ylipäätään taida olla kovinkaan montaa kolmiulotteista elokuvaa, jossa 3D olisi dramaturgisesti perusteltua. Ehkä kolmiulotteisuuden voi mieltää uutena - tai pikemminkin uudelleen löydettynä - elokuvan tuottamisen ja kuluttamisen strategiana. Tällä perustella voi sanoa, ettei Muumi ja punainen pyrstötähti ilman 3D-laseja olisi sitä, mitä se on.

Kolmiulotteisuus on aina katsojan silmässä. Muistan, miten kerran TAikin luennolla näytin opiskelijoille vanhaa kolmiulotteista elokuvaa. Laseja oli iso kasa, mutta lopulta paljastui, että ne olivat vääränlaisia. Silti osa katsojista väitti kivenkovaa saaneensa 3D-vibraatioita.

Monille lapsille Muumi ja punainen pyrstötähti on ensimmäinen 3D-kokemus. Itse katsoin elokuvan seitsenvuotiaan poikani kanssa: puoli tuntia meni lasien yli kurkistellessa ja efektiä ihmetellessä. Omasta mielestäni 3D-elokuvissa lasit syövät kuvan valovoimaa liikaa. Tätä on varmasti pohdittu tuotantopuolellakin, mutta mielestäni kuvan pitäisi olla vieläkin kirkkaampi.

Ei ihme, että seitsenvuotiaan silmä alkoi nuupahtaa, ja hän totesi vähän ennen loppua: ”Isä, väsyttää...”