Tänään Helsingin Sanomien kulttuurisivulla käsiteltiin tietokirjallisuuden suomentamisen vaikeuksia. Erityisesti jäin ihmettelemään Valtion tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan puheenjohtajan Jussi Nuortevan lausuntoa, että "valtio tukee nimenomaan suomalaista kirjallista toiminta", eikä siihen sisälly ulkomaisen kirjallisuuden suomentamisen tukemista. Mielestäni näkemyksen voi rinnastaa Suomen Kulttuurirahaston aiemmin tänä vuonna tekemään päätökseen tukea kirjastoja, mikäli ne käyttävät varoja alkuperäisen suomalaisen kirjallisuuden hankintaan. Tähänkään päätökseen ei kuulunut käännetyn suomenkielisen kirjallisuuden tukea. Toisaalta samaan aikaan on todettu se, miten heikko käännetyn kaunokirjallisuuden menekki Suomessa on. Ne kustantajat, jotka erikoistuvat suomennoksiin, myyvät vuosi vuodelta huonommin. Itse asiassa Nuortevan ja Kulttuurirahaston linjaukset ovat kulttuuripoliittisia valintoja, jotka entisestään vaikeuttavat niin kaunokirjallisuuden kuin tietokirjallisuudenkin suomentamista.Suomalaisen kirjallisen kulttuurin kannalta tuntuisi perustellulta tukea kirjallisuutta kaikissa muodoissaan. Jos Jussi Nuortevan linjausta seuraisi, Mikael Agricolan suomennos Raamatusta ei olisi "suomalaista kirjallista toimintaa". Suomennostyö on kielellisen mielikuvituksen rikastamista, johon pitäisi kannustaa. Se on luovaa, haasteellista ja synnyttää omaperäisiä, alkuperäisiä luomuksia, ei vain kansainvälisten trendien kopioita. Mitä suomalainen kirjallinen kulttuuri olisi ilman rikasta suomennoskirjallisuutta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti