Suomalainen sananlasku sanoo, ettei terve ruumis työtä kaipaa. Heinäkuun alettua on helppo olla kansanviisauden kanssa yhtä mieltä. Suomi vetää lonkkaa, viettää rokulia ja laskee pilvenhattaroita. Mutta silti tuntuu, että laiskottelu on pannassa. Kuka tunnustaisi harrastavansa vapaa-aikanaan vain velttoilua tai pyrkivänsä elämässään taivaanrannanmaalariksi?Murrosiässä suosikkilukemistoani oli saksalaisen kirjailijan Joseph von Eichendorffin (1788–1857) romaani Tyhjäntoimittajan elämästä: romanttisen joutenolon kuvaukset upposivat herkkään mieleen paremmin kuin betonilähiörealismi.
Eichendorffin teos syntyi aikana, jolloin teollistuminen muutti rajusti länsimaista elämäntapaa. Tyhjäntoimittaminen syntyi nykyaikaisen, teollisen kulttuurin sivutuotteena. Järkiperäisessä, hyötyä tavoittelevassa yhteiskunnassa joutenolo edusti ”tyhjää”, koska se ei kantanut satoa eikä kasvattanut kansantuotetta.
Laiskottelun vastustajat ammensivat perusteluja Raamatun säkeistä. Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen oli tuomittu ansaitsemaan elantonsa ”otsa hiessä”. Lutherkin korosti, että ihminen on syntynyt työtä tekemään niin kuin lintu lentämään. Työ ei ollut vain toimeentulon hankkimista: se oli moraalisen selkärangan mittari ja olemassaolon muoto.
Luterilaisen työmoraalin vastapainona suomalaisesta kansanviisaudesta löytyy paljon lorvailun ylistyksiä. Laiskotteluun ja löhöilyyn liittyvä sanastokin on hämmentävän rikasta. On jos jonkinmoista laiskimusta, laiskamatoa, laiskajaakkoa, vetelystä, vätystä, nahjusta, kuhnusta, lullukkaa, köntystä, kuhnailijaa ja lorvia. Mielenkiintoista kyllä, monet näistä sanoista taitavat viitata suomalaisen miehen jahkailevaan saamattomuuteen.
Suomen historian kuuluisimpia laiskureita oli sotapäällikkö Jakob De la Gardie (1583–1652). Hän piiritti Novgorodia kuusi pitkää vuotta, jolloin sotilaiden suussa alkoi elää sanonta: ”Lähti suvi, lähti talvi, vaan ei lähtent Laiska Jaakko.” Oliko maineikkaan kenraalin toimissa nahjusmaista jahkailua? Ehkä sanonta oli virnuilevaa huumoria, sillä kuuden vuoden piiritys osoitti myös sisua ja peräänantamattomuutta.
Muistettavimmat laiskottelun ylistyslaulut löytyvät kotimaisesta kirjallisuudesta ja elokuvasta. Joel Lehtonen kuvasi romaanissaan Putkinotko (1919–20) savolaista kansanelämää ja nosti keskushahmokseen Juutas Käkriäisen, suomalaisen lullukan perikuvan. Juutas oli toisinaan uuttera, jos hänelle sattui ”virkku aikansa”, mutta työpuuskan jälkeen hän vajosi uneliaisuuteen ja torkkui milloin missäkin. Juutaksen elämässä ei ollut modernin yhteiskunnan sääntöjä, ei kellon tikitystä eikä aikatauluja, joita pitäisi seurata. Hän oli vastakuva sille Suomelle, jota itsenäistymisen jälkeen rakennettiin teollisuuden ja työeetoksen kautta. Lapatossu ja Uuno Turhapuro ovat ansiokkaasti jatkaneet Juutaksen perintöä.
Juutaksen päivistä laiskottelu on kuitenkin muuttunut. Kulutusyhteiskunta on nujertanut tyhjäntoimittamisen radikaalisuuden. Jo 1920-luvulla Helsingin rautatieasemalle asennettiin rahapeliautomaatteja, jotta matkustajien odottaminen voitiin valjastaa yhteiskunnan palvelukseen. Pelaamista paheksuttiin, mutta samalla siitä tuli sosiaalisesti arvokasta. Vuonna 1938 raha-automaattiyhdistys tuki avokätisesti muun muassa Mannerheimin lastensuojeluliittoa, Vapaussodan Rintamamiestenliittoa ja Suomen Punaista Ristiä… Yhtä tärkeää on tämän päivän sohvaperunana löhöävän kanavapujottelijan arki: hän ahkeroi ahmiessaan mediakulttuurin tuotteita ja kasvattaessaan kulutuskysyntää.
Aito laiskottelu on siis sittenkin mahdotonta. Ei ihme, että juhannuksen karnevalistisen, veret seisauttavan virkistäytymisen jälkeen moni on täyttänyt lomansa remontti- ja nikkarointipuuhin. Raukeiden haukotusten sijaan iloinen vasaran nakutus ja ruohonleikkurin surina täyttävät heinäkuisen illan.
(kolumni Turun Sanomiin 7.7.2007)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti