Bergman ja Antonioni - Kiihko (1944)

Maanantaina 30. heinäkuuta kaksi eurooppalaisen elokuvan tienraivaajaa siirtyi ajasta iäisyyteen: Ingmar Bergman kuoli 89-vuotiaana ja Michelangelo Antonioni 94-vuotiaana, molemmat kotonaan. Bergman kuvasi elokuvissaan usein ihmissuhteita pakkojen, normien ja moraalisten ristiriitojen puristuksessa, Antonioni taas 1900-luvun ihmisen vieraantuneisuutta ja modernisaatiota. Bergmanin elokuvat olivat 1980-luvulla elokuvakerhojen vakio-ohjelmistoa: muistelen istuneeni Dominossa katsomassa helteellä Talvenvalon kaltaisia draamoja Turun Elokuvakerhon kesäsarjassa. Antonionia oli jo tuolloin vaikeampi nähdä valkokankaalla, tosin elokuviakin oli vähemmän. Ruotsin matkalla näin Identificazione di una donnan Folkets biossa.

Katsoimme eilen illalla Bergmanin käsikirjoittaman ja Alf Sjöbergin ohjaaman Kiihkon (Hets, 1944), joka palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla heti sodan jälkeen. Sjöberg on ohjaajana aivan liian tuntematon; esimerkiksi nerokas Himlaspelet (1942) on varmasti vaikuttanut Bergmaninkin tuotantoon.

Kiihko oli Bergmanin ensimmäinen käsikirjoitus, ja oli varmasti onnekasta, että hän pääsi yhteistyöhön vankan konkarin kanssa. Tarinan keskiössä on sadistinen latinan opettaja (Stig Järrel), jota kutsutaan Caligulaksi. Hahmo on rakennettu kaksi vuotta aiemmin valmistuneen Hasse Ekmanin draaman Lågor i dunklet pohjalta: siinäkin Järrel näyttelee häiriintynyttä latinistia. Kiihkossa Caligulan vastaparina on ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva Jan-Erik Widgren (Alf Kjellin), joka tutustuu tupakkakaupan myyjään Bertha Olssoniin (Mai Zetterling). Jos Jan-Erik on Caligulan terrorin kohteena luokkahuoneessa, Bertha on hänen seksuaalisten ahdistelujensa kohteena iltaisin. Tarinassa on kaikki Bergman-elokuvan tunnusmerkit: ihmissuhteiden vyyhti ankarien sääntöjen pakkopaidassa, moraalisten ongelmien käsittely, uskonnolliset viittaukset. Caligula muistuttaa pirullisuudessaan Fannyn ja Alexanderin (1982) isäpuolta, pappia, joka armon sijasta tarjoaa vain ahdistusta. Kiihkossa pääosassa ei oikeastaan ole "kiihko" vaan piina: kaikki ovat piinattuja, Jan-Erik on opettajansa hiostama, mutta samalla häntä piinaavat seksuaaliset normit ja stereotypiat, Berthaa piinaa öinen ahdistelija ja Caligulaa sisäinen pimeys. Kukaan ei lopulta ymmärrä kärsimystä: Jan-Erik ei ota todesta Berthan ahdistusta, vanhemmat eivät ymmärrä Jan-Erikiä, poliisi ei ole kiinnostunut Berthan kuolemasta, rehtori ei pysty selvittämään, mitä on tapahtunut - ja lopulta Caligulakin jää yksin sisäiseen pimeyteensä Jan-Erikin astuessa valoon.

Kiihkossa on vahvaa vertauskuvallisuutta. Koulu on eräänlainen kiirastuli, jossa ihmisten sielua koetellaan. Alkukohtauksessa näemme nuoren pojan, joka myöhästyy, pyrkii salaa pääsemään kouluun, mutta joutuu haukkana vartioivan opettajan kynsiin. Aloituksen henkilöhahmoihin ei enää palata, mutta elokuvan tunnelma ja tavoite käy selväksi. Aloitus on muutoinkin erinomainen: koko aamuhartauskohtaus on suvereenisti rakennettu. Koululaiset laulavat virttä, ja samalla ohjaaja ja käsikirjoittaja nopein vedoin esittelevät tarinan henkilöt. Valojen ja varjojen käyttö on heti ensi metreiltä lähtien tyrmäävää.

Ainoa seikka, joka Kiihkossa jäi vaivaamaan, on Berthan kohtalo. Miksi hänen täytyy kuolla? Eikö hänen kuolemaansa oteta vakavasti? Ahdistettu ja piinattu Bertha on tarinan täydellisessä marginaalissa: vertauskuvallinen kertomus keskittyy Jan-Erikin kehitystarinaan, jossa "siveettömäksi" leimattu mutta tosiasiassa hyväksikäytetty ja kiusattu tyttö on vain väline. Ensimmäisen 45 minuutin aikana Kiihko kehittyy vaikuttavasti, mutta ainakin minusta Berthan sivuuttaminen tuntui tyrmistyttävältä. Käännekohtana on vuoropuhelu Berthan asunnon porraskäytävässä. Hän pyytää peloissaan Jan-Erikiä jäämään. Tämä hylkää tytön, ja samassa Caligulan käden varjo kohoaa porraskäytävän seinälle...