Huijarit (1955)

Federico Fellinin Huijarit (Il bidone, 1955) valmistui heti La Stradan jälkeen: siihen on tarttunut toisaalta samaa realismia, arjen karuutta, mutta toisaalta melodramaattisuutta, joka kohoaa oopperallisiin mittasuhteisiin, varsinkin elokuvan lopussa. Kun elokuvan päähenkilö Augusto (Broderick Crawford) heittää henkensä tienposkeen hylättynä, jakso muistuttaa veristisen oopperan kuolinkohtausta. Huijareiden maailmassa kaikki on huijausta, paitsi kuolema ja se rakkaudettomuus, johon Augusto on ajautunut. Hän kaipaa tytärtään, mutta on jo niin syvällä rikollisissa toimissaan, ettei kykene auttamaan. Ratkaiseva käänne tapahtuu aivan lopussa, kun jälleen papiksi pukeutuneet roistot petkuttavat maaseudun köyhiä. Augusto jää keskustelemaan ramman tytön kanssa ja näyttää tuntevan myötätuntoa. Tämä on kuitenkin vain (Fellinin katsojaa kohtaan osoittamaa) huijausta: Augusto ymmärtää, miten onnellinen rahaton rampakin voi olla, jos vain on rakastettu. Augusto kätkee rahat ja huijaa rikostovereitaan, mutta ei auttaakseen rampaa tyttöä vaan - todennäköisesti - antaakseen tyttärelleen mahdollisuuden opiskeluun. Mutta huijaus on tuomittu epäonnistumaan. Viimeisissä kuvissa maantien köyhä perhe kääntyy tiellä, kuulematta Auguston hätähuutoa.