Hélène Giraud’n ja Thomas Szabon ideoima ja ohjaama
Minisankarit – Ruohonjuuritasolla (Minuscule – La vallée des fourmis perdues, 2013) perustuu tekijöiden vuodesta 2006 tekemään lyhyiden animaatioiden sarjaan, joka kuvaa hyönteisten elämää, humoristisesti, yhdistämällä optisia otoksia ja tietokoneanimointia ja jota on tehty jo hämmästyttävät 178 episodia. Sarja on jäänyt mieleen myös Hervé Lavandier’n musiikista ja tyylikkäästä äänimaisemasta, joka yhdistää modernin kulttuurin efektejä luonnonääniin. Pitkänä näytelmäelokuvana
Minisankarit – Ruohonjuuritasolla herättää uteliaisuutta jo siksi, että alkuperäiset tv-animaatiot olivat vain muutaman minuutin mittaisia. Miten Giraud’n ja Szabon ote pitäisi pidemmän tarinan kerronnassa?
Katsojan asenne ratkaisee paljon. Suhtauduin sympaattisesti jo siihen, että ohjelmistossa oli eurooppalainen animaatio, joka ammentaa niukoista keinoista. Minua viehättää myös se tapa, jolla niin tv-sarja kuin elokuvakin ammentavat komedian perinteestä. Itse asiassa
Minisankarit – Ruohonjuuritasolla voidaan tulkita mykkäelokuvaksi, ainakin siinä mielessä, ettei siinä ole dialogia. Ääntä tosin löytyy sitäkin enemmän, mutta myös mykkäelokuvissa aikanaan oli rikas äänellinen tausta, joka tuotettiin esitystilanteessa. Ehkä hankalimpia elokuvassa ovat kohtaukset, joissa pääosassa oleva leppäkerttu ja muurahaisryhmän johtaja haluaisivat ilmaista toisilleen herkkiä tunteita, mutta keinoja on vähän. Itse tarina on yksinkertainen: muurahaiset lähtevät kuljettamaan sokerirasiaa kekoonsa, mutta kilpailevat, punaiset, ilkeämmät muurahaiset yrittävät saada aarteen itselleen. Mukana on sopivasti takaa-ajoa, taistelua ja lopussa romanssikin, sillä leppäkerttu saa ennen lopputekstejä oman pesueen. Kun katsoo elokuvaa 8- ja 12-vuotiaassa seurassa, joka tapittaa herkeämättä, on selvää, että elokuva toimii. Aikuiselle nautintoa tuovat pienet yksityiskohdat.
Minisankarit – Ruohonjuuritasolla on omistettu Jean Giraud’lle, legendaariselle Moebiukselle, joka kuoli keväällä 2012, tilanteessa, jossa animaatio oli vielä kesken. Jean Giraud oli Hélène Giraud’n isä.
– Vielä muutama sana elokuvan aloituksesta ja lopetuksesta. Koko draama käynnistyy lasta odottavan pariskunnan sokerirasiasta. Heidän on lähettävä kesken kaiken synnytysosastolle. Itse olisin käsikirjoitukseen lisännyt pariskunnan vielä tarinan loppuun, lapsen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti