Varkaitten paratiisi (1955)

Alfred Hitchcockin Varkaitten paratiisi (To Catch a Thief, 1955) perustuu David Dodgen samannimiseen jännitysromaaniin, joka oli ilmestynyt muutamaa vuotta aiemmin. Tällä kertaa suomalainen nimi Varkaitten paratiisi on osuva: Ranskan Riviera on rikkaitten paratiisi, joka houkuttelee varkaita. Toisaalta, jos omistaminen on varkautta, voidaan kysyä, ketkä lopulta ovat rikollisia. Tämän kysymyksen voi esittää myös Hitchcockin elokuvan perusteella. Varkaitten paratiisi kuuluu Hitchcockin tuotannon kevyempään päähän, ja elokuvassa on jännityksen ohella huvinäytelmämäisyyttä. Se on vahvasti myös romanttinen elokuva, jota vahvistaa Cary Grantin ja Grace Kellyn yhteispeli. Elokuva asettaa melkein huomaamatta vastakkain Rivieran rannoille saapuvat yhdysvaltaiset miljonäärit ja sodasta toipuvan Ranskan sotaveteraanit.

Varkaitten paratiisin tarinaa ei ole tarpeen tässä kovin laajasti toistaa: John Robie, taiteilijanimeltään Le Chat (Cary Grant), on aiemmin tullut tunnetuksi mestarivarkaana, mutta sota muutti hänen elämänsä kulun. Nyt, sodan jälkeen, varkaudet alkavat uudestaan. Robien on puhdistettava maineensa ja yritettävä saada oikea varas kiinni. Tarinaan punoutuu yhdysvaltalainen miljonääri Jessie Stevens (Jessie Royce Landis) ja hänen tyttärensä Francie (Grace Kelly), joka ihastuu Robieen. Kiinnostavaa Varkaitten paratiisissa on se tapa, jolla elokuva punoutuu toisen maailmansodan muistoon. David Dodgen romaanissa selvitetään seikkaperäisemmin, miten Robie oli joutunut vankilaan vuonna 1939, mutta hänet oli sodan puhjettua vapautettu taistelemaan saksalaisia vastaan. Robiesta tuli vastarintaliikkeen jäsen, ja sodan jälkeen hän sai armahduksen lupauduttuaan pysyä kaidalla tiellä. Tämä kaikki käy ilmi myös Hitchcockin elokuvasta, tosin melko lyhyesti. Erityisen kiinnostava on kuvaus vaitonaisesta vastarintaliikkeen veteraanien joukosta, joka työskentelee Bertanin (Charles Vanel) ravintolassa. Vaikka elokuvassa veteraanien solidaarisuuden murtaa epäilys Robien syyllisyydestä, asetelma viittaa vakavampaan sodan muistoon. Olisi kiinnostavaa tutkia, mitä ranskalainen yleisö ajatteli elokuvan nähtyään. Tärkeä valinta on ollut Charles Vanelin valinta Bertanin rooliin, vaikkei Vanel tiettävästi osannut sanaakaan englantia. Vanel oli tässä vaiheessa jo konkari, joka oli aloittanut elokuvanäyttelijänä 1910-luvulla. Varkaitten paratiisin aikaan hän esiintyi myös Henri-Georges Clouzot'n elokuvissa Pelon palkka (La salaire de la peur, 1953) ja Pirulliset (Les diaboliques, 1955).

Varkaitten paratiisissa herättää kysymyksiä myös tarinan loppu. Varkauksien tekijäksi paljastuu nuori Danielle (Brigitte Auber), joka on toiminut Bertanin asialla. Dodgen romaanissa loppu on aivan erilainen. Danielle kyllä paljastuu syylliseksi, mutta lopussa Danielleen ihastunut kreivi Paul, John Robien ystävä, joka elokuvasta puuttuu, tulee apuun. Bertani on romaanissa Bellini, joka lopulta auttaa palauttamaan timantit poliisille. Romaaniin verrattuna elokuvan seuraamukset ovat kohtalokkaammat. Ehkäpä muutos on ollut välttämätöntä, jotta jännityksen mestarina tunnettu Hitchcock on aiheeseen voinut tarttua. Olennaisempaa tietysti on, että Varkaitten paratiisi on loistavasti rytmitetty, ohjaajan huippukauden työtä.