Likaiset polut (1959)

Luis Buñuelin Likaiset polut (La fièvre monte à El Pao, 1959) on ohjaajansa suorasanaisimmin poliittinen elokuva. Sen lähtökohtana oli Henri Castilloun romaani vuodelta 1955. Toisen maailmansodan jälkeen Buñuel teki Meksikossa 20 elokuvaa, joista kolme valmistui ranskalais-meksikolaisena yhteistyönä. Ranska-Meksiko-akselia oli aiemmin edustanut Yves Allégret'n Ylpeät (Les Orgueilleux, 1953), jonka kanssa Likaisilla poluilla onkin yhteisiä piirteitä. Molemmat kuvaavat ahdasta, rajoittunutta maailmaa: Ylpeissä siihen johtaa epidemian aiheuttama karanteeni, Likaisissa poluissa paitsi diktatuuri myös se, että keskiössä on vankilana toimiva saari. Yhteyksiä elokuvien välillä oli myös henkilötasolla, sillä istanbulilaissyntyinen Paul Misraki teki musiikin molempiin teoksiin. Tiettävästi Luis Buñuel oli vieraillut Ylpeiden kuvauksissa, jossa hän tutustui näyttelijä Gérard Philipeen.

Likaiset polut alkaa ja päättyy kertojaäänellä. Alku on melkein parodiaa dokumenttielokuvien tyylistä, sillä kertoja johdattelee katsojan Ojedan saarelle, jonka pääasiallisia elinkeinoja ovat banaanien kasvatus, kalastus – ja vankeinhoito. Yhteiskunnallista repressiota edustaa Espanjan vallan muisto, johon viittaa paikallinen luostari. Itse tarinan ytimessä on Länsi-Intian saaristossa lepäävä kuvitteellinen Ojedan saari ja sen pääkaupunki El Pao. Valtaa pitää diktaattori Mariano Vargas (Miguel Ángel Ferriz), joka elokuvan alussa tuntee patologista mustasukkaisuutta vaimonsa Inés Rojasin (María Felix) johdosta. Vargas epäilee sihteeriään Ramón Vázquezia (Gérard Philipe), joka on kuitenkin syytön, ainakin sillä haavaa. Tuota pikaa diktaattori on vainaa ja salamurhaajan jäljitys alkaa. Vázquez saa ylennyksen ja pyrkii idealistina parantamaan vankien asemaa, varsinkin löydettyään entisen oikeustieteen professorinsa poliittisten vankien joukosta. Ennen pitkää Vargasin tilalle tulee uusi kuvernööri Alejandro Gual (Jean Servais), joka hamuaa Inésiä itselleen ja yrittää vierittää salamurhan Vázquezin kontolle. Likaisista poluista rakentuu vertauskuvallinen teos, jonka yhteiskunta on karu vankila. Politiikkaan punoutuvat seksuaalliset intohimot, ja Gualin suhde Inésiin saa sadomasokistisia piirteitä.

Likaiset polut ei varmaankaan ole Buñuelin parhaita elokuvia, mutta se jää mieleen kommenttina siitä, miten vaikeaa diktatorista järjestelmää on muuttaa sisältä päin. Ramón Vázquezin pyrinnöt on lopulta tuomittu epäonnistumaan. Likaisissa poluissa voi ihailla paitsi Gabriel Figueroan erinomaista mustavalkokuvausta myös loistavia näyttelijäsuorituksia. María Felix oli 1950-luvulla meksikolaisen elokuvan suurimpia tähtiä, ja hänen femme fatalensa toimii hienosti alusta loppuun. Jean Servais on vaikuttava kovana kuvernöörinä, joka välillä herkistelee häkkilintujensa parissa. Mutta erityisesti Likaiset polut on Gérard Philipen elokuva. Philipen isä oli ollut sodan aikana kollaboraattori, mutta pojasta kasvoi Ranskan kommunistisen puolueen aktiivijäsen. Hän oli omiaan Likaisten polkujen kaltaiseen elokuvaan. Tämä teos jäi myös Gérard Philipen viimeiseksi. Ensi-ilta Ranskassa koitti 5. joulukuuta 1959, mutta Philipe oli jo ehtinyt menehtyä maksasyöpään 25. marraskuuta, vain 36-vuotiaana. Elokuvan jälkeen jäin miettimään, tiesikö Philipe jo kuvausten aikaan elinpäiviensä vähyyden. Melkein enteellisesti kerojaääni toteaa, että Vázquezin viimeinen teko, vankien vapauttaminen, merkitsi samalla sekä vapautusta että kuolemaa.