Valerian ja Laureline 5

Sain heinäkuun lopussa luettua 1980-luvun Valerian ja Laureline -tarinat, ja yli kuukausi meni seuraavan vuosikymmenen parissa, albumi per lauantai -tahdilla. Vuonna 1988 valmistunut Rajoilla asettui oman aikana poliittiseen ympäristöön ja kuljetti Valeriania Neuvostoliitosta Pohjois-Suomen kautta Norjaan. Aikakauden tunnelmat olivat läsnä kaiken päättymisen teemana. Vuonna 1990 valmistuneen albumin Elävät aseet (Les armes vivantes) alussa päähenkilöt ovatkin ypöyksin, sillä Galaxityä ei enää ole. Tarina alkaa ajan ja avaruuden suhteellisuuden kuvauksella vahvemmin kuin aiemmissa tarinoissa, sillä aikaharppaus vääristää Valerianin ja Laurelinen ruumiit. Koordinaatit ovat hukassa. Valerian ja Laureline yrittävät epätoivoisesti rahoittaa avaruusaluksensa korjaukset ja päätyvät Orferin tähtikuvion kolmannelle planeetalle. Siellä he kohtaavat paitsi kolme salaperäistä taiteilijaa myös blokipilaisten kansan ja näiden johtajan Rompfin. Tarinan kuljetus tuo mieleen klassisen Star Trek -sarjan, jossa päähenkilöt saapuvat tuntemattomalle planeetalle ja lähtevät lopussa jälleen kohti kaukaisuutta. Ajan henkeä on upotettu loppukohtaukseen, jossa Valerian ja Laureline siirtyvät takaisin ”entisaikojen maapallolle”, vuoden 1990 Neuvostoliittoon. Perestroikakin tulee mainittua viimeisten sivujen puhekuplissa, ja ilmassa on muutoksen tuulia. Christin ja Mézières ovat ajoittaneet Elävien aseiden piirrostyön vuodenvaihteeseen 1989–90.

Seuraava albumi Vallan piirit (Les cercles du pouvoir, 1994) valmistui muutaman vuoden tauon jälkeen. Sen urbaani ympäristö tuo mieleen Fritz Langin Metropoliksen ja Ridley Scottin Blade Runnerin: tulevaisuuden maailma on jättiläismäinen megalopoli. Toisin kuin Metropoliksessa, Vallan piireissä yhteiskunta on jakaantunut viiteen osaan. Ensimmäisessä piirissä vallitsee täydellinen kaaos, toinen piiri on organisoidumpi, mutta mystiset räjähdykset tekevät elämän epävarmaksi. Ensimmäisen piirin anarkia palvelee kapitalismin tavoitteita, kun taas toisessa piirissä elävät liike-elämän laskelmoijat. Näiden kahden dynamiikka vetää Rubaniksen planeettaa eteenpäin, mutta yhteiskunta on monisyisempi: kolmannessa piirissä huvitellaan, neljäs piiri on ylipappien ja aristokraattien salaperäinen tyyssija, mutta kaiken ylle levittäytyy viides piiri, jonne kukaan ei ole koskaan astunut. Valerian ja Laureline ovat tässä sarjakuvassa yksityisyrittäjiä, joiden täytyy saada avaruusaluksensa korjattua. He ottavat Rubaniksen poliisipäällliköltä Tlocilta tehtävän selvittää viidennen piiriin salaisuus, ja juuri tämä antaa albumille Blade Runner -henkistä film noir -sävyä. Vallan piirit on 1990-luvun albumeista ehein kokonaisuus, jossa on kaiken lisäksi hauska viittaus valmistumisajankohdan videobuumin herättämiin manipulaatiokeskusteluihin.

Christin ja Mézières tekivät 1990-luvulla vielä kaksi albumia, jotka muodostavat yhden tarinakokonaisuuden. Näistä Ultralumin panttivangit (Otages de l'Ultralum) valmistui vuonna 1996 ja Tähtitarhojen orpo (L'Ophelin des astres) vuonna 1998. Pidin enemmän tarinan ensimmäisestä osasta, ehkä siitäkin syystä, että loppua kohden humoristiset yksityiskohdat kaappaavat yhä enemmän tilaa. Ultralumin panttivangit alkaa koko sivun marginaalittomalla kuvalla, jossa Valerian ja Laureline ovat turistiryhmän mukana tutustumassa eksoottisten maailmojen ihmeellisyyksiin. Ravintolakohtauksessa introdusoidaan albumien päähenkilöt, Iksaladamin suurkalifi ja tämän poika, joka myöhemmin jää Valerianin ja Laurelinen hoteisiin, sekä neljän kopla, joka nimetään Kalman kvartetiksi. Minua viehtättää ennen kaikkea paluu vuoden 1988 Rajoilla-albumiin, jonka komeassa aloituksessa Jal kohtelee kaltoin Kistna-nimistä neitoa. Ultratumin panttivangeissa tiet kohtaavat, ja Christin ja Mézières antavat Jalille mahdollisuuden katua tekemäänsä rikosta. Albumin vaikuttavimpia hetkiä on Kistnan anteeksianto, joka tuo tarinaan oopperallista potkua. Vaikka Christin ja Mézières liikuttavat päähenkilöitään ajassa, tuntuu, etteivät menneisyyden rikosten käsittely ja anteeksiantaminen ole useinkaan esillä. Tässä se toimii hienosti.

Tähtitarhojen orpo jatkaa Ultralumin panttivankien tarinaa. Suurkalifin poika on Valerianin ja Laurelinen käsissä, poika kiintyy Laurelineen, mutta lopussa ”ottovanhemmat” jättävät lapsen sisäoppilaitokseen. Kalifin perillisestä on luvattu palkkio, ja kintereillä liikkuu palkkionmetsästäjien porukka, Kalman kvartetti, joka viljelee humoristisesti musiikillista terminologiaa. Minulle 90-luvun viimeinen albumi oli pettymys, sekä piirrostyylin että tarinan kuljetuksen puolesta. Ultralumin panttivangeissa ja Tähtitarhojen orvossa maailma tuntuu olevan äärimmäisen kapitalismin pauloissa. Energiabisnes hallitsee kaikkea, tieto on kauppatavaraa ja mediateollisuus tuottaa halpaa huvia. Valerian ja Laureline törmäävät elokuvatuottajaan, joka suoltaa liukuhihnalta romantiikkaa. Studiossa tehdään tyhjänpäiväistä viihdettä, jonka lyhytkestoisuuden merkkinä on sekin, ettei ohjelmia edes säilytetä yhtä päivää pidempään. Audiovisuaalinen kulttuuri ei tuota muistoja vaan unohdusta. Tästä tulee mieleen Fredric Jamesonin teesi televisiosta muistinmenetyksen välineenä.