Balalaikka (1939)

Olen vähitellen katsonut saksalaisen ohjaajan Reinhold Schünzelin (1886–1954) elokuvia. Juutalaistaustainen ohjaaja sinnitteli Saksassa vuoteen 1935 asti ja ohjasi sarjan kiinnostavia komedioita, joista tunnetuimpia ovat Huvikausi Kairossa (Saison in Cairo, 1933), ristiinpukeutumiskomedioiden klassikko Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933) ja Kleist-tulkinta Jumalat huvittelevat (Amphitryon, 1935). Schünzel matkusti kohti Yhdysvaltoja samalla laivalla Hedy Lamarrin kanssa vuonna 1937. Ohjaajan ura ei kuitenkaan lähtenyt Hollywoodissa lentoon missään vaiheessa. Se on harmi, mutta näin kävi monelle muullekin tekijälle. Schünzel kuitenkin onnistui saamaan tehtäviä 30-luvun lopulla, mukaan lukien MGM:n tuottama musikaali Balalaikka (Balalaika, 1939), jonka taustana oli Lontoossa pari vuotta aiemmin nähty näyttämökappale. Käsikirjoitukseen osallistui myös Jacques Deval, joka oli osallistunut pariisilaistuneiden venäläisemigranttien kuvaukseen aiemminkin. Hänen tekstinsä pohjalta oli syntynyt Anatole Litvakin Tovarich (1937).

Balalaikkaa katsoessa tulee väistämättä mieleen, että yhdysvaltalainen russofilia on vielä kirjoittamaton luku. Balalaikka ja Tovarich nostalgisoivat vallankumouksen taakse jäänyttä Venäjää, jota luonnehtii laulu, soitto ja reipas meininki. Balalaikka alkaa vuodesta 1914: venäläinen kylä näyttää todenmukaiselta, mutta kun riehuvat kasakat ratsastavat riemuitsevien väkijoukkojen ohi, on selvää, että realismi on kaukana. Päähenkilö on kasakka-armeijan upseeri ruhtinas Pjotr Karagin (Nelson Eddy), joka pietarilaisessa Kahvila Balalaikkassa kuulee komeaäänistä laulajatarta Lydia Marakovaa (Ilona Massey). Eipä aikaakaan, kun ruhtinas saattaa laulajan oopperalavalle, ja katsojalle tarjoillaan Georges Bizet'n Carmenia – jossa ruhtinas itse esittää Escamilloa... Politiikan kuohut heiluttavat kohtaloita, vaikka juonta on paikoin vaikea erottaa musiikkinumeroiden keskeltä. Ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudan kautta päähenkilöt päätyvät emigranteiksi Pariisiin, jonne Kahvila Balalaikka syntyy uudelleen, vanhan Venäjän ruumiillistumaksi. Vaikka tarina herättää katsojassa kritiikkiä, on todettava, että Balalaikka on visuaalisesti huoliteltu. Paikoitellen kuvaus on silmiä hivelevää, esimerkiksi kohtauksessa, jossa Pjotr ja Lydia ratsastavat vaunuillaan satumaisen metsän halki. Elokuvan kuvauksesta vastasivat yhteistyössä pietarilaissyntyinen Joseph Ruttenberg ja böömiläistaustainen Karl Freund.

Balalaikka on tehty Nelson Eddyn tähteyttä pönkittämään. Naispääroolia esittää unkarilaistaustainen Ilona Massey, josta tuli Yhdysvaltain kansalainen vuonna 1946 ja sittemmin kiihkeä antikommunisti. Masseysta tulevat tulevat mieleen Hedy Lamarrin muistelmat. Lamarr saapui Yhdysvaltoihin Masseyn tapaan vuonna 1937, ja uusina MGM:n hankinointa he olivat jonkin aikaa asuintovereita. Molemmat joutuivat välittömästi englanninkielen kursseille, sillä ääntämys oli näyttelijän elinehto. Lamarr ei anna kovinkaan mairitelevaa lausuntoa Masseysta, varsinkaan tämän englannin taidoista: ”She buried the English language after I murdered it.”