Ilmiantaja (1962)

Syksyn syvetessä tarve Jean-Pierre Melvillen elokuvien katsomiselle voimistuu. Vanha VHS ei enää ole katselukunnossa, joten hankin dvd-julkaisun Melvillen film noir -henkisestä rikoselokuvasta Ilmiantaja (Le doulos, 1962). Pitkään aikaan en ole elokuvaa nähnyt, mutta mieleen on jäänyt ensimmäinen tilanne, Serge Reggiani kävelemässä pitkässä otoksessa junaradan vierellä. Rautatien luoma äänimaisema hallitsee alkua, ja tällä on merkitystä, kuten katsoja myöhemmin huomaa. Alussa esiintyvä motto on kirjailija Louis-Ferdinand Célinen (1894–1961) romaanista Niin kauas kuin yötä riittää: ”On valittava, kuoltava tai valehdeltava.” Tämä tietysti sopii melvilleläiseen eksistentialistiseen tunnelmaan paremmin kuin hyvin.

Ilmiantaja on Melvillen tuotannossa vain lähtölaukaus série noire -jatkumolle, jossa tulivat myöhemmin Toinen hengenveto (Le deuxième souffle, 1966), Ajojahti (Le samouraï, 1967), Punainen ympryä (Le cercle rouge, 1970) ja ohjaajan viimeiseksi jäänyt Yön sudet (Un flic, 1972). Ilmiantajassa voi nähdä paljonkin vaikutteita Hollywood-tuotannoista, ei ainoastaan film noirista vaan myös vanhemmasta gangsterielokuvasta. Melville on viitannut esimerkiksi Rouben Mamoulianin Suurkaupungin katuihin (City Streets, 1931). Ilmiantajassa gangesterit ajavat amerikanraudoilla ja saavat ne parkkipaikalla mahtumaan Citroënin ja Renaultin viereen. Elokuvassa vilahtaa myös ravintola nimeltä Cotton Club, jonka sisätilat tuovat mieleen Charles Vidorin Gildan (1946), varsinkin paikan pomon toimiston, joka on kerrosta ylempänä. Kaikista näistä vaikutteista huolimatta Ilmiantaja on läpikotaisin ranskalaista ja tuo mieleen milloin harvinaisempien Litvakin ja Grémillonin, milloin ilmeisemmin Marcel Carnén maailman. Valojen käytössä Melville vie poettisen realismin äärimmilleen: joissakin sisäkohtauksissa tuntuu, että valokeiloja singahtaa joka suunnasta.

Ilmiantajan teemoina ovat ystävyys ja luottamus. Elokuvan alussa katsoja tutustuu vankilasta vapautuneeseen Maurice Faugeliin (Serge Reggiani), joka tuota pikaa täräyttää henkiltä ystävänsä Gilbertin (René Lefèvre) ja kätkee murha-aseen ja jalokivet lyhtypylvään varjoon. Seuraavassa jaksossa esitellään Mauricen ystävä Silien (Jean-Paul Belmondo), jota Maurice kohta epäilee ilmiantajaksi. Melville vaihtelee näkökulmaa, ja katsojan on lopulta vaikea arvioida kumpi on teoksen keskushenkilö. Tämä on tarkoituskin, sillä ytimessä on heidän keskinäinen suhteensa ja sen jatkuvasti muuttuvat tulkinnat.

Elokuvan alussa nähdään, miten Maurice kurkistaa peiliin ja näkee rikkinäisen kuvansa. Lopussa puolestaan Silien katsoo barokkiseen peiliin ja näkee melkein ironisesti itsensä auringonsäteiden keskellä. Peilin voi Ilmiantajassa tulkita minuuden kuvana, mutta se viittaa myös ystävyyteen, yhteyteen Mauricen ja Silienin välillä. Rui Noguieran haastattelussa Melville totesi elokuvan henkilöiden olevan kaksoisolentoja, valhetta. Peili viittaa myös tähän, illuusioon. Varsinkin Silien muuttaa roolia kohtauksesta toiseen. Viimeinen vilkaisu peiliin on surullinen päätös: peilikuva on häivähtävä todiste elossa olemisesta, joka kuitenkin raukenee hetkeä myöhemmin.

Jean-Pierre Melvillen maailma on yksinäinen paikka, mutta kovuuden keskellä solidaarisuus tuo siihen valonpilkahduksen. Poliisista rakentuu tyly kuva, ja epäilemättä on perusteita tulkinnalle, jossa alamaailman kuvauksen voi rinnastaa sodanaikaisen vastarintaliikkeen toimintaan. Poliisiasemalle sijoitetussa kohtauksessa seinällä roikkuu muotokuva, joka muistuttaa erehdyttävästi Pariisin poliisipäällikköä Maurice Paponia. Juuri vuonna 1962 Papon oli vastuussa Charonnen metroaseman verilöylystä. Vasta myöhemmin 1980-luvulla ilmeni, että nimenomaan Papon oli ollut vastuussa 1600 juutalaisen päätymisestä Drancyn leirille Pariisin ulkopuolelle, josta heidät lähetettiin edelleen tuhoamisleireille. Papon tuomittiin rikoksista ihmisyyttä vastaan vuonna 1998. Jos tätä kontekstiä ajattelee, yhteys Melvillen rikoselokuvien ja miehitysajan välillä ei ole vain allegorinen.