Pariisi tanssii (1933)

René Clairin Pariisi tanssii (Quatorze juillet, 1933) kuuluu niihin elokuviin, jota rakentavat Pariisista myyttistä rakkauden ja romanssin kuvaa. Se on selkeää jatkoa pari vuotta aiemmin valmistuneelle Pariisin kattojen alla (Sous les toits de Paris, 1930), joka oli ensimmäinen ranskalainen puheäänielokuva. Pariisi tanssii on loistava osoitus siitä, kuinka nopeasti ääniteknologia otettiin haltuun. Clairin tarina kulkee sulavasti ja notkeasti. Elokuvan Pariisi on kokonaan lavastusta: vaikuttava katunäkymä rakennettiin studioon Epinay-sur-Seinessä. Pariisi tanssii alkaa René Clairin aiempien elokuvien tapaan liikkuvan kameran käytöllä: kamera rakentaa yksilöistä yhteistön, näyttää, miten kerrostalon asunnoissa valmistaudutaan Ranskan kansallispäivän viettoon. Vaikuttavat kuvat tuovat mieleen kaksi elokuvahistoriallista kykentää. Ehkäpä Max Ophüls sai insipiraatiota René Clairilta ilmavaan tyyliinsä, ja kenties Marcel Carné, joka oli mukana Clairin produktioissa, ammensi vaikutteita tulevan Hotel du Nord -elokuvansa tapaan kuvata rinnakkaisia elämänkohtaloita. Muutoinkin tuntuu, että Clairin tyyli on tässä elokuvassa sujuvimmillaan: siirtymät ovat lennokkaita. Herkkyyttä löytyy myös tarinasta. Clairin maailma on täynnä inhimillisiä väärinkäsityksiä ja on vain nyanssiero, syntyykö niiden pohjalta kepeää komediaa vai viiltävää tragediaa. Pariisi tanssii on Clairin alkutuotannon viimeinen helmi. Edessä olivat vuodet Englannissa ja Yhdysvalloissa, kokonaan toisenlaisissa tuotannollisissa olosuhteissa.

Pariisi tanssii alkaa hyväntuulisella romanssilla, jossa kukkia kadulla ja ravintoloissa myyvä Anna (Annabella) ihastuu vastapäisessä talossa asuvaan taksikuskiin, Jeaniin (George Rigaud). Yhtäkkiä paikalle ilmestyy Jeanin entinen ystävätär Pola (Pola Illéry). Polan mukana Jean ajautuu taskuvarkaitten ja pikkurikollisten maailmaan samaan aikaan, kun ympärillä vietetään kansallispäivää. Tarinassa ei ole mitään kummallista, pikemminkin on kyse siitä, miten tämä kaikki on kerrottu! Annabella oli näytellyt jo aiemmin Clairin Miljoonassa (Le Million, 1931) ja tuntuu, että hän on tällä kertaa melkein ranskalaisuuden symboli, jota ”ulkomaalainen” Pola uhkaa. Tässä suhteessa muutos Pariisin kattojen alla -elokuvaan on suuri: vuonna 1930 Pariisi näyttäytyi paikkana, joka houkutteli maahanmuuttajia ja keskiössä oli niin ikään Pola-niminen päähenkilö (romanialaissyntyinen Pola Illéry). Kolmessa vuodessa empatia on muuttunut uhaksi.

Pariisi tanssii on täynnä tarttuvaa musiikkia ja – nimensä mukaisesti – tanssia. Elokuvasta löytyy myös hauska kommentti mekaanisen musiikin läpimurtoon. Gramofonit ovat jo tulleet jäädäkseen ja vanha automaattipiano tuntuu terrorisoivan ääniympäristöä!