Kristian Smedsin ohjaama Karamazov Workshop tai 12 Karamazovia oli sellainen täräys, että blogitekstin kirjoittaminenkin on ottanut aikansa. Jos Tallinnan ja Turun kulttuuripääkaupunkien välille pitäisi nostaa loistava yhdysside, se voisi olla tämä intensiivinen, huumeenomaisen mukaansatempaava mutta samalla tunteita repivä teatteriproduktio. Sen taustalla väikkyy Fjodor Dostojevskin viimeinen teos, romaani Karamazovin veljekset, mutta myös Anton Tšehovin näytelmä Kolme sisarta, jonka aineksia tulee vastaan siellä täällä. Dostojevskilla veljeksiä oli kolme, yhtä monta kuin Tšehovilla sisaruksia. Dostojevskin romaanissa isä-Fjodorin pojat ovat uskonnollinen Aljoša, ateistinen Ivan ja hedonistinen Dimitri. Smeds marssittaa esiin myös Tšehovin sisarukset, Irinan, Olgan ja Mašan. Jos Dostojevskin romaani on verevä ja intohimoinen, Tšehovin tyylilaji on enemmän surumielisen melankolinen. Smedsin tyyli on ehdottomasti enemmän Dostojevskia, mutta mukana on myös ripaus tšehovilaista kaipausta paremmasta elämästä. Tosin kaipaukselle myös nauretaan: Irina, Olga ja Maša näytetään puliukkoina, jotka kaipaavat Moskovaan mutta tuupertuvat omaan virtsalätäkköönsä. Tulkitsen niin, että näytelmän nimi 12 Karamazovia on syntynyt Dostojevskin ja Tšehovin yhdistämisestä siten, että päähenkilöiden määrä on tuplattu. Tätä kuvastaa kohtaus, josa lavalla on yhtä aikaa kaksi Irinaa, kaksi Olgaa ja vielä kaksi Mašakin...Dostojevskin hengessä 12 Karamazovia muodostuu tunteiden ja inhohimojen kavalkadiksi. Juonta se ei seuraa, mutta välähdyksenomaisesti esiin nousee tuttuja kohtauksia, äärimmilleen viritettyinä. Uskonnollinen hurma ja Jumalan kieltäminen, seksuaalisuus ja syyllisyys, rakkaus ja julmuus tuntuvat seuraavan vuorotahtiin. Esitys on täynnä musiikkia, joka ulottuu rouheasta punktööttäyksestä James Brown -henkiseen funkiin. Ei voi kuin hämmästellä nuorten virolaisnäyttelijöiden lahjakkuutta: tuntuu, että kaikki instrumentit ovat hallinnassa, balalaikasta trumpettiin. Kokonaisuudesta jäi mielikuva, että musiikkia oli erityisesti ensimmäisessä näytöksessä, mutta toki myös viimeisessä. Toinen näytös oli kerronallisempi ja ammensi houreisia kuvia niin Dostojevskin kuin Tšehovinkin maailmasta. Piinallisin oli kolmas näytös, joka alkaa virittämällä lämmintä suhdetta yleisöön. Katsojien annetaan vaikuttaa siihen, kuka näyttelee pääroolin. Voittaja saa raikuvat aplodit, ja vasta tämän jälkeen käy ilmi, että katsomon valinta johtaa kidutukseen ja nöyryytykseen. Jotta katsojan syyllisyys tuntuisi riittävän syvältä, kidutuskohtaus ammentaa julmuuden teatterin kaikista keinoista. Ennen pitkää ohjaaja astuu lavalle itse, eräänlaisena rambomessiaana, josta ei aluksi tiedä, onko hän tulossa antamaan viimeisen tuomion vai vapauttamaan tarkoituksettomasti kidutetun päähenkilön. Ehkä juuri tämä sietämätön piina antaa katharsiksen, kun lähes viisituntinen esitys ennen pitkää päättyy Tuomari Nurmion ja Hiski Salomaan säveliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti