
Peter Stein on haastateluissa korostanut halunneensa palauttaa oopperaan draamallisuuden: hän on halunnut painottaa nimenomaan Shakespearea. Dramaattiseen jännitteeseen vaikuttavat niin ikään Verdin oopperan versioiden kiinnostavat risteytymät. Lähtökohtana on pääasiassa oopperan myöhempi, 1860-luvun versio, mutta muutamin kohdin lopputulos rakentuu olennaisesti ensimmäiselle, 1840-luvun, editiolle. Varsinkin lopetus on tehoava: kun Macbeth on heittänyt henkensä, tarina loppuu napakasti, vailla turhia selityksiä.
Lavastaja Ferdinand Wögerbauerin, puvustaja Anna Maria Heinreichin ja valaistussuunnittelija Joachim Barthin yhteistyö tuntuu myös toimineen saumattomasti. Nyt kun viime päivinä maalaustaiteen chiaroscuro on ollut aktiivisesti mielessä, myös oopperasta tuntuu löytyvän maalauksellisuutta. Hyvin usein tausta on caravaggiomaisen pimeä, ja henkilöt valaistaan mustaa taustaa vasten. Oopperassa on tableaux vivants -tyylisiä kohtauksia, mutta silti toiminnallisuus ja liike korostuvat, aivan kuin 1600-luvun kuvataiteessa. Ainoa seikka, jonka tarpeellisuutta jäin miettimään, on kohtaus, jossa näyttämölle projisoidaan myöhempien hallitsijoiden, kuten kuningatar Viktorian, kuvia. Ohjaus korostaa jo tarpeeksi vallan teeman yleispätevyyttä eikä olisi välttämättä tarvinnut enempään ylihistoriallista korostusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti