René Clairin
Meidän on vapaus (A nous la liberté, 1931) oli tiettävästi ensimmäinen ei-englanninkielinen elokuva, joka sai Oscar-nimityksen. Kerrankin nimitys on ansaittu, sillä Clairin varhainen äänielokuva oli aikansa eturintamassa, innovatiivinen, hauska, poliittisesti terävä... Clair oli tässä vaiheessa ohjannut jo kaksi puheäänielokuvaa,
Pariisin kattojen alla (Sous les toits de Paris, 1930) ja
Miljoona (Le Million, 1931). Aikaisempiin elokuviin nähden ääniteknologian käyttö on selvästi muuttunut luistavammaksi. Kun edellisissä teoksissa ei juurikaan kuulunut äänitehosteita ja dialogi ja musiikki olivat erillisiä, nyt äänet menevät välillä ristiin, kun vuoropuhelun aikana taustalta alkaa kuulua esimerkiksi voimistuvia askelten ääniä.
Meidän on vapaus sisältää myös ihmeenomaisen hetken, jossa muutaman sekunnin ajan kuullaan katuvilinän ääniä. Jos
Pariisin kattojen alla ja
Miljoona viittasivat mekaanisten soittolaitteitten yleistymiseen,
Meidän on vapaus korostaa tätä vielä enemmän. Elokuvassa nähdään kymmeniä, tai oikeastaan satoja, gramofoneja, ja keskeiseltä osin elokuva sijoittuu äänilevysoittimia valmistavaan tehtaaseen!
Meidän on vapaus alkaa vaikuttavilla kuvilla vankilasta: kamera liikkuu vasemmalle ja paljastaa pitkän rivin samannäköisiä leluja. Sen jälkeen kameran liikesuunta vaihtuu, ja kuvaan tulevat vangit, jotka askartelevat pitkän linjaston äärellä. Päähenkilöt Émile (Henri Marchand) ja Louis (Raymond Cordy) ovat kiven sisässä, syystä, joka jää katsojalle hämäräksi. Ankeasta ympäristöstä huolimatta tyylilaji on kepeä ja vangit laulavat kaihoisasti mutta vaativasti vapaudesta. Émile ja Louis pakenevat. Aikaa kuluu, ja ennen pitkää Émile päätyy työntekijäksi gramofonitehtaalle. Huikea rinnastus alun kuviin esittää kapitalistisen tehtaan vankilana, jossa työ on organisoitu aivan samalla tavoin, ehkä jopa tiukemmin, kuin pakkolaitoksessa. Yllättäen Louis paljastuu tehtaan johtajaksi. Hän on edennyt urallaan, mutta lopulta vankikarkurin tausta paljastuu. Modernisaatio etenee niin pitkälle, ettei työntekijöitä kohta tarvita enää lainkaan. Émile ja Louis ehtivät paeta, ja Louis lahjoittaa tehtaan työntekijöilleen, jotka voivat jatkossa viettää päivänsä kalastaen ja tanssien - samaan aikaan kun tehdas tuottaa mammonaa yhteiseksi hyväksi.
Meidän on vapaus ei saarnaa vallankumousta, mutta gramofonitehtaan mikrokosmoksessa haave toteutuu. Karkurit pääsevät kuin koira veräjästä ja jatkavat elämäänsä kulkureina. Vaikuttava lopetus, ja sympaattisen kekseliäs elokuva!
René Clairin Meidän on vapaus (A nous la liberté, 1931) oli tiettävästi ensimmäinen ei-englanninkielinen elokuva, joka sai Oscar-nimityksen. Kerrankin nimitys on ansaittu, sillä Clairin varhainen äänielokuva oli aikansa eturintamassa, innovatiivinen, hauska, poliittisesti terävä... Clair oli tässä vaiheessa ohjannut jo kaksi puheäänielokuvaa, Pariisin kattojen alla (Sous les toits de Paris, 1930) ja Miljoona (Le Million, 1931). Aikaisempiin elokuviin nähden ääniteknologian käyttö on selvästi muuttunut luistavammaksi. Kun edellisissä teoksissa ei juurikaan kuulunut äänitehosteita ja dialogi ja musiikki olivat erillisiä, nyt äänet menevät välillä ristiin, kun vuoropuhelun aikana taustalta alkaa kuulua esimerkiksi voimistuvia askelten ääniä. Meidän on vapaus sisältää myös ihmeenomaisen hetken, jossa muutaman sekunnin ajan kuullaan katuvilinän ääniä. Jos Pariisin kattojen alla ja Miljoona viittasivat mekaanisten soittolaitteitten yleistymiseen, Meidän on vapaus korostaa tätä vielä enemmän. Elokuvassa nähdään kymmeniä, tai oikeastaan satoja, gramofoneja, ja keskeiseltä osin elokuva sijoittuu äänilevysoittimia valmistavaan tehtaaseen!
Meidän on vapaus alkaa vaikuttavilla kuvilla vankilasta: kamera liikkuu vasemmalle ja paljastaa pitkän rivin samannäköisiä leluja. Sen jälkeen kameran liikesuunta vaihtuu, ja kuvaan tulevat vangit, jotka askartelevat pitkän linjaston äärellä. Päähenkilöt Émile (Henri Marchand) ja Louis (Raymond Cordy) ovat kiven sisässä, syystä, joka jää katsojalle hämäräksi. Ankeasta ympäristöstä huolimatta tyylilaji on kepeä ja vangit laulavat kaihoisasti mutta vaativasti vapaudesta. Émile ja Louis pakenevat. Aikaa kuluu, ja ennen pitkää Émile päätyy työntekijäksi gramofonitehtaalle. Huikea rinnastus alun kuviin esittää kapitalistisen tehtaan vankilana, jossa työ on organisoitu aivan samalla tavoin, ehkä jopa tiukemmin, kuin pakkolaitoksessa. Yllättäen Louis paljastuu tehtaan johtajaksi. Hän on edennyt urallaan, mutta lopulta vankikarkurin tausta paljastuu. Modernisaatio etenee niin pitkälle, ettei työntekijöitä kohta tarvita enää lainkaan. Émile ja Louis ehtivät paeta, ja Louis lahjoittaa tehtaan työntekijöilleen, jotka voivat jatkossa viettää päivänsä kalastaen ja tanssien - samaan aikaan kun tehdas tuottaa mammonaa yhteiseksi hyväksi. Meidän on vapaus ei saarnaa vallankumousta, mutta gramofonitehtaan mikrokosmoksessa haave toteutuu. Karkurit pääsevät kuin koira veräjästä ja jatkavat elämäänsä kulkureina. Vaikuttava lopetus, ja sympaattisen kekseliäs elokuva!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti