Kulttuurihistorian syventävien opintojen Rooma-kurssilla on jo pitkät perinteet: ensimmäisen kurssin taisi vetää Lauri Huovinen syksyllä 1972. Mutta mikä olisikaan parempi paikka opiskella historiaa kuin città eterna, joka – ikuisuuden ajatuksesta huolimatta – on alituisessa muutoksessa. Täällä jos missä ajan kulku on tilallista, havaittavaa, kerroksellista. Roomassa historian kerroksellisuus ei tarkoita vain rakennettua ympärstöä vaan myös sitä muistia, joka kaupungin paikkoihin ja reitteihin liittyy. Tuntuu, että Sigmund Freud kiteytti jotakin olennaista teoksessaan Ahdistava kulttuurimme (1929):”Muotoilkaamme mielikuvituksellinen olettamus: Rooma ei olekaan ihmisten asuinpaikka, vaan psyykkinen järjestelmä, yhtä vanha ja yhtä monet kehitysvaiheet läpäissyt kuin kaupunkikin; mikään, mitä siihen joskus on muodostunut, ei siis ole hävinnyt, kaikki sen eriaikaiset kehitysvaiheet ovat yhä olemassa. Roomasta puhuttaessa tämä siis merkitsisi, että Palatinuksen keisarilliset palatsit ja Septimius Severuksen seitsenkukkulakaupunki yhä kohoaisivat entiseen korkeuteensa, että Castello Sant Angelon huipuissa yhä seisoisivat kauniit kuvapatsaat, jotka koristivat niitä aina siihen saakka, kun gootit ryhtyivät kaupunkia piirittämään jne. Ja enemmänkin. Palazzo Caffarellin rinnalla seisoisi myös Jupiter Capitoliin temppeli eikä sekään vain viimeisessä hahmossaan, jonka keisarikauden roomalaiset tunsivat, vaan myös varhaisemmassa hahmossaan, jolle antoivat oman leimansa etruskeilta periytyneet muodot ja poltetusta savesta muotoillut koristelut. Colosseumin nykyisellä paikalla voisimme ihailla myös Neron Domus aureaa ja Pantheonin paikalla paitsi nykyisin näkyvää Pantheonia, joka on peräisin Hadrianuksen päiviltä, myös M. Agrippan luomaa alkuperäisrakennusta; samalla paikalla olisi vielä Marian, alkuaan Minervan, kirkko ja vanha temppeli, jonka päälle taas tämä kirkko on pystytetty. Katselijan tarvitsisi ehkä vain kääntää katsettaan tai muuttaa asentoa nähdäkseen milloin minkin niistä.”
Freud päätyy rinnastuksessaan umpikujaan ja toteaa, etteivät fyysisessä todellisuudessa menneisyyden tasot voi olla yhtä aikaa läsnä: samassa paikassa voi kerrallaan olla vain yksi kohde. Mutta toisaalta, eikö kuitenkin ole niin, että kulttuurisessa muistissamme menneet aikatasot ovat läsnä ja kuultavat nykyisen läpi. Pantheonin nykyisen ulkoasun alta yritäme nähdä sen, joka on tuomittu näkymättömyyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti