Aleksanteri (2004)

Oliver Stonen Aleksanteri (Alexander, 2004) on hämmentävä elokuva: ensin tuntuu, että mielenkiintoista on vain Anthony Hopkinsin esittämä vanha Ptolemaios ja elokuvan alun trikkikuvat muinaisen Aleksandrian satamasta... Mainosten mukaan spektaakkeli etsii "totuutta" legendan takaa. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta. Jo Mankiewiczin Kleopatrassa maailmanhistoria muuttui kolmiodraamaksi, kun tavoitteena oli näyttää, että historiallisten monumenttien kätköistä löytyy ihmisiä, jotka rakastivat ja tunsivat niin kuin mekin. Historiallinen elokuva korostaa usein samanaikaisesti toiseutta ja samuutta. Aleksanterissa makedonialaisen sotapäällikön valloitusretket näyttäytyvät vain pakona rikkoutuneesta perheestä, omistavasta äidistä, johon sankari tuntee oidipaalista vetoa, ja "barbaarisesta" isästä, jonka unelmaa Persian valloituksesta poika yrittää toteuttaa. En ole varmaan ainoa, jonka on vaikea niellä näyttelijävalintoja. Aleksanteri ja Hefaistion vaikuttavat joko 80-luvun Spinal Tap -tyylisiltä hevimuusikoita tai Yhdysvaltain jääkiekkojoukkueen nelosketjulaisilta... Vai ovatko näyttelijävalinnat vain Oliver Stonen ironiaa, vähän samaan tapaan kuin Stanley Kubrickin veto valita Ryan O'Neal Barry Lyndonin nimirooliin? Hämmentävintä on kuitenkin myytin rakentamisen ja purkamisen välinen ristiriita. Vanha Ptolemaios kertoo toisinaan "mitä todella tapahtui", mutta lopussa antaa ymmärtää, että Aleksanterin suuruus oli "vain" myytti. Ehkä suuren budjetin tuotanto on edellyttänyt todellisuusilluusion rakentamista, mutta samalla monumentaalisuutta on täytynyt myös hienovaraisesti vesittää. Itse koin tuloksen ristiriitaisena.