Mies raiteilla (1957)

Tinkimätön, visuaalisesti taidokas draama rautatieyhteisöstä yhteiskunnallisen muutoksen kourissa! Nuorena kuollut Andrzej Munk oli huippulahjakas, eikä ole epäilystäkään siitä, että hänen harvat pitkät elokuvansa puolustavat paikkaansa missä tahansa seurassa. Mies raiteilla (Czlowiek na torze, 1957) alkaa öisillä kuvilla: juna kiitää yössä ja ajaa tuntemattoman miehen yli. Pian paljastuu, että uhri on insinööri Orzechowski (Kazimierz Opalinski), pitkän linjan rautatieläinen. Alkaa kuulustelu, jossa vähittellen taustat ja motiivit valkenevat. Mies raiteilla alkaa työnjohdollisesta näkökulmasta. Ensimmäinen todistaja on asemapäällikkö Tuszka (Zygmunt Maciejewski), joka syyttää Orzechowskia kapinalliseksi. Vasta tässä kohtaa itse ymmärsin, että elokuva sijoittuu lähimenneisyyteen, vuoteen 1950, Stalinin aikaan. Rautateillä noudatetaan tiimityötä, ja Orzechowskin ryhmä saa erityisiä moitteita tehottomuudesta, joka ei sovi kuusivuotisohjelmaan. Miten ajankohtaiselta tämä sosialistinen tehokkuuskulttuuri tuntuukaan nyt, vuoden 2005 Suomessa! Työnjohdon jälkeen näkökulma siirtyy Orzechowskin alaiseen, Stanislaw Zaporaan (Zygmunt Listkiewicz), jonka kertomus on aivan toisenlainen. Kapinoiva vanhus näyttäytyykin menneen maailman veteraanina, joka ei ole sopeutunut uuteen yhteiskuntaan. Orzechowski vapautuu vain kohdatessaan vanhan työparinsa Varsovan-Wienin-linjalta, ajalta ennen toista maailmansotaa. Kolmas todistaja Witold Salata (Zygmunt Zintel) on ratkaiseva, sillä Salata oli paikalla onnettomuuden hetkellä. Lopulta totuus paljastuu: Orzechowski oli nähnyt, ettei vaihteen merkkivalo toimi, ja asettunut itse junan eteen katastrofin estämiseksi. Vaikka työkulttuureissa on eroja, vanha rautatieläinen pysyy lojaalina kuolemaan asti. Näin kerrottuna tarina voi tuntua yksinkertaiselta, mutta Munk rakentaa kokonaisuuden erittäin taitavasti. Olisiko Munk saanut vaikutteita Akira Kurosawan Rashomonista (1950), joka myös kuvaa monien totuuksien maailmaa? Munkin elokuvan jälkeen ei voi sanoa, että asemapäällikkö Tuszka olisi väärässä, mutta hänen näkökulmansa ei kohtaa Orzechowskia, joka jää historian jalkoihin. Epäilemättä elokuva on kommentti myös lähimenneisyydestä, Stalinin vahvasta vaikutuksesta Puolassa. Munkin elokuva on itsessään todiste ilmapiirin vapautumisesta. Tässä mielessä viimeinen repliikki on kuvaava. Tuszka ymmärtää totuuden ja toteaa: "Täällä on tunkkaista." Sitten hän avaa ikkunan ratapihalle, jossa tehdään työtä täyttä höyryä.