Meistä juorutaan (People Will Talk,1951)

On tullut vuoden 2024 viimeisen blogitekstin aika. Tämä on 1500. elokuvateksti, jonka tänne kirjoitan. Muita tekstejä on syntynyt vajaa 500 kpl. Ja vuosikin on siinä mielessä merkityksellinen, että aloitin vuonna 2005, joten vuosi 2024 on ollut jo kahdeskymmenes. Kaikki lähti liikkeelle siitä, että halusin kirjoittaa muistiin elokuvien herättämiä ajatuksia, sillä huomasin unohtavani ne helposti. Aina en ole jaksanut kirjoittaa pitkästi, eivätkä kaikki katsomani elokuvat ole tänne päätyneet. Vuosikymmenien aikana olemme tehneet myös retrospektiivejä ja katsoneet esimerkiksi kaikki löytämäni Max Ophüls-, René Clair-, Jean Grémillon- ja Willi Forst-elokuvat. Tätä systemaattisempaa katsomista olisi hauska jatkaa. Ehkä tulevina vuosina...

Vuoden viimeiseksi elokuvaksi tuli Joseph L. Mankiewiczin romanttinen komedia Meistä juorutaan (People Will Talk,1951), jota voisi kutsua myös draamaelokuvaksi. Se perustuu sveitsiläisen kirjailijan, näyttelijän ja ohjaajan Kurt Götzin, tai Curt Goetzin, näytelmään Dr. med. Hiob Prätorius vuodelta 1932. Valinta Hollywood-elokuvan pohjaksi on lopulta hämmästyttävä, mutta ehkä se on palvellut Mankiewiczin tavoitteita. On arveltu, että elokuvan päähenkilöön liittyvät epäilykset ja hänen kuulustelunsa viittaisivat siihen epäluulon ilmapiiriin, jonka valtaan Yhdysvallat oli kommunismihysteriassaan joutunut. Tähän ei suoranaisesti elokuvassa viitata, sillä tapahtumat sijoittuvat yliopistomiljööseen. Tarinan ytimessä on mystinen professori Noah Praetorius (Cary Grant), jonka hoitomenetelmiin osa kollegoista suhtautuu kriittisesti. Praetoriuksen seurassa liikkuu myös outo herra Shunderson (Finlay Currie), joka käyttäytyy kuin palvelija, mutta jota Praetorius kutsuu ystäväkseen. Tarinaan punoutuu myös aviotonta lasta odottava Deborah Higgins (Jeanne Crain), jonka Praetorius pelastaa itsemurhayrityksen jälkeen.

Kuten niin usein Mankiewiczin elokuvien kohdalla, tarina vetää mukaansa, mutta sen suunta on arvoitus. Keskeinen osa viehätystä on juuri heittäytyminen tuntemattomaan. Käsikirjoitus voi johtaa melkein minne tahansa. Meistä juorutaan tuntuu alussa viittaavan aviottoman lapsen herättämään hämmennykseen, mutta loppua kohti fokus siirtyy pikemminkin Praetoriuksen persoonaan ja hänen salaperäiseen avustajaansa. Vasta lopun kuulustelussa Shundersonin tarina selviää. Praetorius on myös yliopiston orkesterin kapellimestari, ja loppukohtauksessa hän johtaa Johannes Brahmsin Akateemista alkusoittoa. Alkuperäisnäytelmän kulttuurista pääomaa on siirtynyt Hollywoodiin myös toisen musiikillisen viitauksen muodossa: samaan aikaan kun Praetorius kosii Deborahia tämän kotitilan navetassa, isäntä kuuntelee radiosta Richard Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajien säveliä. Yllätyksellinen on myös aivan loppu. Deborah istuu kuuntelemassa konserttia ja ilmiselvästi vauva potkaisee kohdussa, kaksi kertaa. 

Kauppa kuin kauppa (Big Business, 1929)

Big Business (1929) on ehdottomia Laurel- ja Hardy-suosikkejani, jota jaksan katsoa yhä uudelleen. Tätä komedian helmeä on Suomessa esitetty eri nimillä, ainakin Joulukuusikauppiaat, Kauppa kuin kauppa ja Hieno liikeyritys. Koomikkoparin lisäksi lyhytelokuvaa tekemässä oli aikamoinen määrä mykkäkauden lopun lahjakkuuksia: ohjaajina James W. Horne ja Leo McCarey, kuvaajana George Stevens ja tuottajana Hal Roach. Big Business sijoittuu Kaliforniaan, jossa tuttu parivaljakko on myymässä joulukuusia, huonolla menestyksellä kuinkas muuten. Ensimmäiselle ostajalle he eivät oikein osaa esittää kunnon myyntipuhetta, ja toisen kohdalla kaikki yltyy hurjaksi taisteluksi. James Finlayson tekee elämänsä roolin talonomistajana, joka aloittaa kamppailunsa kuusikauppiaita vastaan.

Laurel ja Hardy tulivat tunnetuksi tit for tat -tekniikastaan. Pieni, näennäisesti mitätön tilanne johtaa vastareaktioon, joka on aavistuksen suurempi. Pikku hiljaa tämä dialogi johtaa ongelman paisumiseen yli äyräitten. Big Businessissa kaikki alkaa vahingosta, kun kuusikauppiaat juuttuvat ovelle. Isäntä on ärsyyntynyt ja vastaa, mihin Laurel ja Hardy puolestaan reagoivat. Aluksi tuhoutuvat ovikello ja taskukello, lopulta kuusikauppiaiden auto ja talonomistajan kiinteistö. Poliisikin tulee paikalle, mutta lähinnä vain tarkkailemaan outoa näytelmää. Hurjimmillaan kamppailu on, kun Laurel heittää rikkoutuneesta ikkunasta ulos maljakoita ja Hardy iskee niitä säpäleiksi lapiolla. Samaan aikaan Finlayson piehtaroi joulukuusten kanssa yrittäessään repiä niitä palasiksi.

Asterix ja Obelix lohikäärmeen valtakunnassa (Astérix & Obélix: L’Empire du Milieu, 2023)

Asterixin ja Obelixin seikkailut alkoivat Albert Uderzon ja René Goscinnyn erinomaisina sarjakuvina, ja niiden ohessa syntyi myös animaatioelokuvia. Vuonna 1999 alkoi live action -elokuvien tuotanto, joka on nyt yltänyt viidenteen lenkkiinsä, Guillaume Canet’n ohjaukseen Asterix ja Obelix lohikäärmeen valtakunnassa (Astérix & Obélix: L’Empire du Milieu, 2023). Jonkinlaisesta käännekohdasta on kyse, erityisesti siinä mielessä, että aiemmat live action -elokuvat ovat perustuneet Uderzon ja Goscinnyn albumeihin. Viides elokuva on originaalikäsikirjoitus, jonka pohjalta Olivier Gay ja Fabrice Tarrin toteuttivat sarjakuva-albumin Asterix: Lohikäärmeen valtakunta (2023). Sarjakuvan ja elokuvan suhde on vinksahtanut nurinniskoin, mutta ehkä tämä kertoo myös siitä, miten Asterixista on tullut tavaramerkki, jonka alla myydään monenlaisia tuotteita.

Tunnustan heti, että koin vaikeaksi katsoa Lohikäärmeen valtakuntaa, johon olisi toivonut lisää komediallisia innovaatioita. Nyt elokuva ammentaa pikemminkin vanhoista ideoista, jotka on toteutettu jo paremmin aiemmissa tuoteperheen osissa. Tietoiset anakronismit, kuten Asterixin ja Obelixin keskustelu elokuvan alussa lihansyönnin ongelmista, ovat liiankin proosallisia. Hauskimmillaan elokuva on musiikillisissa anakronismeissa, joita koko live action -sarjassa on paljon käytetty. Kun Caesar lähtee valloitusretkelle Kiinaan, hän ottaa mukaansa orkesterin soittamaan rakastamaansa musiikkia, Ennio Morriconen säveliä. Tuttuun tapaan mukana on myös kameoesiintymisiä: Zlatan Ibrahimovic esittää roomalaista taistelijaa, joka kylläkin ratkaisevalla hetkellä saa reisivamman ja ontuu vaihtoon.

Farmarin tytär (The Farmer’s Daughter, 1947)

H. C. Potterin ohjaus Farmarin tytär (The Farmer’s Daughter, 1947) muistetaan Suomessa erityisen hyvin, sillä se perustuu Hella Wuolijoen näytelmään Juurakon Hulda. Elokuva on esitetty myös televisiossa muutamia kertoja, ainakin vuosina 1967, 1983 ja 2012. Wuolijoki oli kirjoittanut näytelmän taiteilijanimellä Juhani Tervapää. Ensi-iltansa se sai Helsingin kaupunginteatterissa maaliskuussa 1937, ja jo syksyllä näytelmästä nähtiin Valentin Vaalan elokuvasovitus, joka osoittautui suureksi menestykseksi. Vaikka suomalaiset voivat tuntea ylpeyttä Hollywood-sovituksesta, kovasti harmittaa se, että alkuteksteissä Juhani Tervapään nimi on kirjoitettu Juhni Tervataa. Kaiken lisäksi käsikirjoittajat Allen Rivkin ja Laura Kerr sijoittivat tarinan amerikanruotsalaiseen yhteisöön, eikä päähenkilö ole Hulda vaan Katrin. 

Farmarin tytär paljastaa katsojalle jo alussa, miten paljon käsikirjoittajat ovat etääntyneet Wuolijoen alkuperäisestä tarinasta. Pikemminkin on kyse siitä, että näytelmä on innoittanut käsikirjoitukseen, joka kertoo köyhästä perheestä lapsen, nuoren naisen, taistelusta aikansa normeja vastaan. Yhdysvaltalaisessa tulkinnassa päähenkilö Katrin Holstrom (Loretta Young) edustaa myös siirtolaisvähemmistöä, ja alussa ollaan ruotsalaistaustaisen pienviljelijän kotona, jossa tutustutaan muun muassa Katrinin sisaruksiin. Veljet Olaf (Lex Barker), Peter (James Arness) ja Sven (Keith Andes) tulevat myöhemmin auttamaan, kun Katrin lähtee tavoittelemaan kongressipaikka. Farmarin tyttären alussa Katrin tähtää sairaanhoitajan koulutukseen, mutta rahat varastetaan ja hän päätyy kotiapulaiseksi Glenn Morleyn (Joseph Cotten) ja tämän äidin Agathan (Ethel Barrymore) kotiin. Älykäs Katrin herättää heti huomiota. Hänet pidettäisiin mielellään piikana, mutta Katrin tähtää korkeammalle. 

Farmarin tytär osoittautui menestykseksi, ja Loretta Young sai myös Oscar-palkinnon roolisuorituksestaan. Kerrotaan, että alun perin rooliin kaavailtiin Ingrid Bergmania, joka kieltämättä olisikin sopinut erinomaisesti. Koska Cottenin ja Bergmanin suhteesta liikkui huhuja, tuotantoyhtiö päätti välttää sensaatiota valitsemalla toisen näyttelijän päärooliin. Loretta Young on ilmeisesti harjoitellut antaumuksellisesti murteellista englantia, ja hän viljelee ruotsin kielen ilmaisuja siellä täällä. Farmarin tytär oli niin suosittu, että se poiki myös samannimisen tv-sarjan, yli sata jaksoa vuosina 1963-65. Suomessa MTV esitti sarjaa nimellä Tyttö tuli taloon. 

Carry-On (2024)

Barcelonalaissyntyinen Jaume Collet-Serra on tullut tunnetuksi toimintaelokuvistaan ja erityisesti yhteistyöstään Liam Neesonin kanssa. Uutuuselokuva Carry-On valmistui Netflix-tuotantona ja tuli katsottavaksi joulukuussa 2024. Ensi-illan ajankohta on otettu huomioon, sillä elokuva alkaa ja päättyy joulutunnelmiin. Siinä välissä syntyy ruumiita, muutama jo ensimmäisten minuuttien aikana. Kuten elokuvan nimikin kertoo, tarina sijoittuu lentolaukkujen maailmaan, Los Angelesin terminaaliin, jonka läpi matkustajat virtaavat joululomaa viettämään. Esimakua tarinan suunnasta antaa aloituskohtaus, jossa käsitellään Neuvostoliitossa kehitettyä novitshok-hermomyrkkyä. 

Elokuvan päähenkilö on nuori Ethan Kopek (Taron Egerton), jonka tyttöystävä Nora Parisi (Sofia Carson) on raskaana. Ethan on hakeutunut töihin lentokentälle, jossa Norakin työskentelee ja haluaisi menestyä. Lopulta Ethan saa mahdollisuuden ja pääsee valvomaan matkalaukkujen sisältöä lentokentän turvatarkatukseen. En heti muista elokuvaa, jossa näin pitkä jakso sijoittuisi läpivalaisulaitteen monitorin ääreen. Epäonnekseen Ethan joutuu yhtäkkiä kiristyksen kohteeksi: hänen on päästettävä matkalaukku läpi, muutoin Noralle käy huonosti. Carry-On tuo mieleen Collet-Serran aiemmat elokuvat, jotka myös koettelivat uskottavuuden rajoja. Elokuvan manipulaattori on novitshokia kuljettava matkailija (Jason Bateman), jota tarinassa ei lopulta nimetä. Ethanin ja matkailijan kamppailu kulminoituu matkalaukkuja kuljettavien liukuhihnojen sokkeloissa, ja hämmästyttävää on, ettei työntekijöitä näy mailla eikä halmeilla. Taitoa Collet-Serralla ehdottomasti on, ja monet kohtaukset ovat ohjauksellisesti näppäriä. 

Jäin vielä miettimään Carry-On-elokuvan poliittista kontekstia. Venäläinen hermomyrkky on tarinan ytimessä, ja se paljastetaan jo alussa, vaikkakin Los Angelesin poliisi joutuu googlaamaan pitkään selvittääkseen, mistä on kyse. Elokuvan lopussa kerrotaan, että hermomyrkky on tarkoitettu aseeksi rauhanaatetta ajavan kongressiedustajan eliminoimiseksi. Toimelias Ethan pelastaa siis oman maansa poliitikon, eikä elokuva käsittääkseni viittaa mitenkään siihen, miten novitshok on päätynyt rikollisiin käsiin. Silti hermomyrkky näyttäytyy epämääräisenä, määrittelemättömänä uhkana, joka luikertelee kaikkien turvajärjestelmien läpi. Turvateknologia ei lopulta näyttäydy ratkaisijana: avainroolissa on ordinary guy, joka puolustaa perhettään ja ehkä tietämättään myös isänmaataan.

Mummola (2023)

Tia Kouvon ohjaama ja käsikirjoittama Mummola (2023) on kunnianhimoinen ja tinkimätön esikoispitkä. Se sai ensi-iltavuonnaan myös erittäin positiivisen vastaanoton: elokuva sai 11 Jussi-ehdokkuutta ja palkittiin lopulta vuoden elokuvana, käsikirjoituksena ja ohjauksena. Käsikirjoituksessa viehättää sen arkisuus ja tunnistettavuus, vaikka alun joulukohtaus voi tuntua liiankin julmalta siinä tavassa, jolla se kierrättää näennäisen tyhjiä ja tunteettomia lauseita. Mummolan kunnianhimoisuus ei kuitenkaan ole vain käsikirjoituksessa vaan myös visuaalisessa tyylissä, jota jo elokuvan aloitus korostaa. Kun väkeä lappaa sisään mummolan ovesta, kamera on paikallaan, eikä edes näytä saapujien kasvoja. Tämä ennakoi koko elokuvan tyyliä: kameran paikka symboloi sitä jähmeyttä, jonka keskellä sukupolvet elävät.

Mummolassa on kaksi näytöstä, joista ensimmäinen sijoittuu Ellan (Leena Uotila) ja Lassen (Tom Wentzel) kotiin, jonne sisarukset Susanna (Ria Kataja) ja Helena (Elina Knihtilä) perheineen saapuvat joulunviettoon. Toinen näytös sijoittuu joulunjälkeiseen aikaan, ja samalla niin elokuva kuin sen kuvaamat ihmisetkin tuntuvat avautuvan. Tosin tunteista puhutaan vain autossa. Loppu on avoin mutta enteilee muutosta. Lasse on kuollut, ja viimeisessä kohtauksessa tyttärentytär astuu isoisänsä pajaan, jonka merkityksestä ei elokuvan aikana ole saatu vihiä. Hän katsoo ihmetellen ympärilleen, kuin maailmaa, joka vasta odottaa avautumistaan.

He uskoivat elämään (Meet John Doe, 1941)

Frank Capran ohjaama ja tuottama He uskoivat elämään (Meet John Doe, 1941) perustui Robert Riskinin käsikirjoitukseen, ja se on ehdottomasti ohjaajansa tuotannon keskeisiä teoksia. Se oli myös aikanaan box office -menestys ja Oscar-ehdokas parhaan alkuperäistarinan kategoriassa. Tarina ei kuitenkaan ollut Riskinin kynästä vaan pohjalla oli Robert Connellin ja Robert Presnellin vuonna 1939 tekemä elokuva-aihio ”The Life and Death of John Doe”, joka puolestaan perustui Connellin jo vuonna 1922 julkaisemaan tarinaan ”A Reputation”. Ehkä jo tämä tarinan kehkeytymisen historia kertoo jotakin elokuvan sävystä: siinä tuntuu tiivistyvän paljon 1920- ja 1930-lukujen Yhdysvaltain atmosfääristä, talouslaman vaikutuksista ja yhteiskunnan eriarvoisuudesta.  

He uskoivat elämään alkaa sanomalehden toimituksessa, kuten niin moni muukin aikakauden Hollywood-elokuva. Lehdistö näyttäytyy foorumina, jossa taistelu demokratiasta käydään. Journalismi valvoo yhteiskuntaa, mutta samalla media vaikuttaa mielipiteisiin ja kansakunnan henkiseen ilmapiiriin.  He uskoivat elämään alkaa hybriksestä, näkemyksestä, että media voi luoda, muuttaa ja manipuloida. Ann Mitchell (Barbara Stanwyck) kirjoittaa tarinan kuvitteellisesta jokamiehestä, John Doesta, joka lupaa tehdä itsemurhan jouluna protestina kaikelle yhteiskunnan vääryydelle. Pian John Doe alkaa elää omaa elämäänsä, ja journalistit joutuvat etsimään roolille esittäjää. 

Ann Mitchellin taakse ryhmittyy tuota pikaa yhteiskunnan valtaeliittiä, erityisesti kustantaja D. B. Norton (Edward Arnold), joka ottaa ohjat käsiinsä. Samalla John Doen rooliin löytyy entinen baseball-pelaaja John Willoughby (Gary Cooper), joka on kuin ruumiillistunut jokamies, vähäpuheinen ja rehti. Pian John Doe -kerhoja syntyy ympäri maata, ja Doen ympärille rakentuu populistinen, poliittinen liike. Ennen pitkää Willoughby petetään, ja hän näyttää luopiona, kunnes vaikuttavassa joulukohtauksessa luottamus palautuu. Kansa osoittaa voimansa. 

Ponyo rantakalliolla (Gake no ue no Ponyo, 2008)

Katsoin Hayao Miyazakin elokuvan Ponyo rantakalliolla (Gake no ue no Ponyo, 2008) viimeksi vuonna 2010, ja oli kiinnostavaa nähdä se pitkän tauon jälkeen. Ehkäpä perspektiivikin on tällä välin muuttunut, kun Ponyon jälkeen on nähty vielä kaksi Miyazaki-elokuvaa, Tuuli nousee (Kaze tachinu, 2013) ja Poika ja haikara (Kimitachi wa dō ikiru ka, 2023). Olisiko niin, että kahdessa viimeisessä elokuvassa ohjaaja on palannut lapsuuden muistoihinsa, kun taas Ponyo näyttäytyy samaan aikaan sekä ajankohtaisena ympäristöllisenä kommenttina että viittauksena ohjaajan aiempiin elokuviin. 

Japanilaisen kulttuurin näkökulmasta Ponyo rantakalliolla käsittelee keskeistä teemaa, suhdetta mereen. Samalla kun mereen liittyy pelko hyökyaallosta, rantakallioille asti vyöryvistä vesimassoista, meri on elämän lähde, ravinnon tarjoaja, leikin ja rakkauden kohde. Pienen Ponyon halu tulla ihmiseksi muistuttaa monien satujen maailmasta, mutta elokuvassa se on myös ihmisen ja meren tunnesuhteen kuvastaja. Kauneimmillaan Ponyo rantakalliolla on jaksossa, jossa Sōsuke ja Ponyo veneilevät tulvavetten yli. Miyazaki punoo hienosti tarinaan myös sukupolvien välisen suhteen: tässä maailmassa vanhainkodin asukkailla on oma tärkeä paikkansa.

Ratkaisun edessä (State of the Union, 1948)

Frank Capran ohjaus Ratkaisun edessä (State of the Union, 1948) perustui Russell Crousen ja Howard Lindsayn Pulitzer-palkittuun näytelmään vuodelta 1945. Broadway-näytelmän keskiössä oli kuvitteellinen republikaanien presidenttiehdokas, joka ajautuu kulissientakaiseen valtapeliin ja suosion maksimointiin omien arvojensa kustannuksella. Hudson Theatre esitti näytelmää 765 kertaa vajaan kahden vuoden aikana. Pääroolissa, ehdokkaaksi pyrkivän Grant Matthewsin roolissa nähtiin Ralph Bellamy ja hänen puolisonaan Marynä Ruth Hussey. Näytelmä sai erittäin kiittävät arviot, ja erityisesti korostettiin älykästä, säkenöivää dialogia. Kriitikot kiittelivät myös näytelmän aihepiiriä: satiiri toi katsojien eteen ne monimutkaiset poliittiset juonittelut, jotka usein jäivät näkymättömiin.

Jo State of the Union -näytelmän suosio siivitti sen otolliseksi elokuvasovituksen kohteeksi. Ohjaajaksi valikoitui Frank Capra, joka oli tullut tunnetuksi poliittisista teemoistaan 1930- ja 1940-luvuilla. Samaan aikaan kun Valkoisessa talossa ohjaksissa oli demokraatti, Harry S. Truman, näyttämöllä ja valkokankaalla paneuduttiin republikaanien valtapeleihin. Elokuvasovituksen päärooleihin valittiin Spencer Tracy ja Katherine Hepburn, joiden kemiat sopivat erinomaisesti yhteen. Kavalina politiikan pelureina esiintyivät Angela Lansbury ja Adolphe Menjou. Varsinkin Lansbury on todella loistava alusta lähtien. Aloituskohtaus onkin tyrmäävä. Kay Thorndyken (Angela Lansbury) isä Sam (Lewis Stone) tekee itsemurhan vannotettuaan ensin tyttärensä johtamaan sanomalehteä tavalla, joka edistäisi seuraavan republikaaniehdokkaan osakkeita. Kay Thorndykellä on lisäksi suhde lentokonealalla toimivaan Grant Matthwesiin (Spencer Tracy), mikä on potentiaalinen uhkatekijä, sillä ehdokkaan perhesuhteiden pitäisi olla kunnossa...  

Tarina kulminoituu suoraan radio- ja televisiolähetykseen, jossa koko Matthewsin perheen on määrä olla mukana. Maryn (Katherine Hepburn) on vaikea kestää miehensä pakottamista kompromisseihin, jotta mahdollisimman monet tukiryhmät, niin ammattiyhdistykset kuin vähemmistötkin, saataisiin ehdokkaan taakse. Lopulta Matthews ei kestä ristiriitaa vaan paljastaa suorassa lähetyksessä kulissientakaisen pelin. Asetelmalla on selkeät yhteydet Capran aiempaan tuotantoon, esimerkiksi komediaan He uskoivat elämään (Meet John Doe, 1941). Ratkaisun edessä on kiinnostava myös nykypolitiikan näkökulmasta. Epäilemättä Yhdysvaltain presidenttikamppailun taustalla käydään, ja on aina käyty, laskelmointia siitä, miten eri kannattajaryhmiin voidaan vedota. Asetelmassa tiivistyy monta populismin tasoa: Grant Matthews edustaa common sense -näkökulmaa, joka vetoaa kansaan ja jossa poliitikot näyttäytyvät moraalittomina vehkeilijöinä, riippumatta siitä, ovatko he demokraatteja vai republikaaneja. Toisaalta populisteja ovat myös Kay Thorndyke ja muut pelurit, jotka etsivät pienintä yhteistä nimittäjää kansan puhuttelussa. 

Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946)

Katsoimme jälleen kerran Frank Capran klassikon Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946), josta kirjoitin tänne blogiin viimeksi vuonna 2011. En toista niitä ajatuksia, joita silloin pohdin, vaikkakin hämmästelen yhä sitä, miten lyhyt jakso lopun ”vaihtoehtoinen elämänkulku” lopulta on. Kun kauan sitten näin elokuvan ensimmäisen kerran, juuri tämä jakso teki suuren vaikutuksen: tuntui traagiselta seurata George Baileyn (James Stewart) havahtumista maailmaan, jossa häntä ei olisi. Jakson tunnevaikutus oli niin suuri, että se hallitsi koko mielikuvaa elokuvasta. 

Jäin tällä kertaa miettimään, olisivatko käsikirjoittajat saaneet vaikutteita myös Charles Dickensin Joulukertomuksesta (A Christmas Carol), jossa vaihtoehtoisen kehityskulun havaitseminen saa päähenkilön muuttamaan mieltään. Tosin Frank Capran elokuvassa varsinainen Scrooge on liikemies Potter, jonka paatuneeseen mieleen joulun henki ei pysty tunkeutumaan. Pikkukaupungin asukkaiden solidaarisuus pelastaa George Baileyn, mutta ahne liikemies tuntuu jäävän omaan arvoonsa, eikä hän lopulta saa enää suurempaa huomiota. Ahneuden vastapainona on anteliaisuus, tai lahja, jonka varaan luottamus rakentuu. Mieleen jää kohtaus, jossa seinällä näkyy Baileyn isän maksiimi: All you can take with you is that which you've given away.

Maasta kuuhun (From the Earth to the Moon, 1958)

Byron Haskinin ohjaus Maasta kuuhun (From the Earth to the Moon, 1958) perustui Jules Vernen vuonna 1865 julkaisemaan samannimiseen romaaniin ja osin myös kirjailijan viisi vuotta myöhemmin kirjoittamaan jatko-osaan. Elokuva ei ole varmaankaan Byron Haskinin parhaita, mutta se on kiinnostava Verne-tulkintana, ja toki myös 1950-luvun kuumatkakuvauksena. Maasta kuuhun on kirjallisuusfilmatisointi, joka asettuu tukevasti kuvaamaansa aikakauteen 1800-luvulle. Tarina käynnistyy aseteknologiasta kiinnostuneen herrakerhon kokouksesta, jossa Victor Barbicane (Joseph Cotten) esittelee viimeaikaisia keksintöjään. Eletään Yhdysvaltain sisällissodan jälkeistä aikaa, ja entistä tehokkaamman aseteknologian kehittäminen on muodostunut kilpajuoksuksi. Käsikirjoitus, johon tiettävästi myös Dalton Trumbo osallistui kreditoimattomasti, viipyy melko pitkään kuumatkan valmisteluvaiheessa, ja tuhoamiseen tähtäävän teknologian esittely tuntuu viittaavan elokuvan valmistumisajan huoliin, atomivoiman arvaamattomiin vaikutuksiin.

Pitkän valmistelun jälkeen elokuva siirtyy varsinaiseen kuumatkaan. Barbicanen mukaan änkeää hänen kilpailijansa Nicholl (George Sanders), jonka tavoitteena on tuhota koko matka, jotta ylivoimainen aseiden kehittelijä ei koskaan palaisi maapallolle tulevaisuutta tärvelemään. Mukaan tulee toinenkin ylimääräinen matkustaja, kun Nichollin tytär Virginia (Debra Paget) piiloutuu alukseen. Vaikka Byron Haskin oli tunnettu visualisti, Matka kuuhun jää kaikin tavoin vajaaksi: tarina etenee kompuroiden, eivätkä näkymätkään ole kovin hätkähdyttäviä, jos lopputulosta vertaa aikakauden muihin tieteiselokuviin. Ääniraidalla sen sijaan tapahtuu: Matka kuuhun sai käyttää Fred McLeod Wilcoxin Kielletty planeetta (Forbidden Planet, 1956) -elokuvan elektronisia tehosteita.

On the Loose (1931)

Hal Roachin ohjaama lyhytelokuva On the Loose (1931) mainitaan usein siksi, että se sisältää Stan Laurelin ja Oliver Hardyn esiintymisen. Tämä tosin tapahtuu vasta viimeisen minuutin aikana. Itse elokuva on pikemminkin ZaSu Pittsin ja Thelma Toddin näytöstä, ja heidän varaansa komedia rakentuukin. ZaSu Pitts teki pitkän uran, ja hänellä oli keskeinen rooli monessa mykkäkauden klassikossa, kuten Erich von Stroheimin Ahneudessa (Greed, 1924). Thelma Todd puolestaan esiintyi mykkä- ja äänielokuvan taitteessa yli sadassa näytelmäelokuvassa, usein juuri Pittsin kanssa, kuten Marx-veljesten varhaisissa komedioissa.

On the Loose alkaa, kun väsynyt kaksikko saapuu Coney Islandilta kotiin. Jo nukkumaanmenojakso kertoo, että ollaan pre-Coden aikakaudella. Vasta muutaman vuoden päästä Hollywoodin itsesensuuri muutti kertaheitolla sen, miten sukupuolisuutta tai esimerkiksi esivaltaa saattoi kuvata. On the Loose sijoittuu lähes kokonaan Coney Islandin huvipuistoon, jonne kaksikko uudelleen päätyy, vastantahtoisesti. Katsojalle esitellään mitä eriskummallisempia laitteita. Samalla slapstick-komedian pitkän perinteet saavat jatkoa tavalla, jota on ilo seurata. Ja viimeisissä kuvissa Laurel ja Hardy tulevat epäonnekseen kutsumaan neitoja Coney Islandille, jonne he todellakaan eivät enää halua lähteä...

Ylpeä kapinallinen (The Proud Rebel, 1958)

Olen haravoinut 1950-luvun lännenelokuvia vuosien mittaan paljonkin, mutta jostakin syystä Michael Curtizin ohjaama Ylpeä kapinallinen (The Proud Rebel, 1958) on jäänyt katsomatta. Se nähtiin Suomessa ensi-iltavuonnaan, marraskuussa 1958, mutta tietääkseni sitä ei ole esitetty valtakunnallisilla tv-kanavilla. Ensi-illan jälkeen sanomalehdet totesivat, että elokuvassa on kaikki lännenelokuvan tutut piirteet, mutta toisaalta se oli aihepiiriltään poikkeuksellinen, sillä tarinan keskiössä olivat sekä puhekykynsä menettänyt poika että paimenkoira, joka pääsi näyttämään taitojaan pariinkin otteeseen. Ylpeän kapinallisen alkukohtaus tuo mieleen George Stevensin klassikon Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953). Tähän vaikuttaa paitsi pääosan esittäjä, Alan Ladd, myös se, että mukana on Laddin poika David, joka oli nähty pienessä sivuroolissa jo Etäisten laaksojen miehessä. Curtiz tuntuu alussa viittaavan myös Stevensin elokuvan pastoraaliin, kun matkaa taittaessaan isä ja poika näyttävät elävän sopusoinnussa luonnon kanssa, eikä metsänreunassa aterioiva kauriskaan heitä hätkähdä.

James Edward Grantin tarinaan perustuva elokuva alkaa isän ja pojan, John Chandlerin (Alan Ladd) ja David Chandlerin (David Ladd), matkalla kohti pohjoista. He törmäävät aloituskohtauksessa etelää kohti suuntaavaan kauppamieheen (John Carradine), joka on menossa sisällissodan jälkeen tekemään bisneksiä. Avauksella on kaksi tehtävää, toisaalta se kertoo Chandlerin kuuluvan häviäjiin, toisaalta se korostaa Chandlerin arvomaailmaa. Entinen konfederaation sotilas ei kaipaa vaurautta vaan hän haluaa auttaa poikaansa, joka on sodan traumojen keskellä menettänyt puhekykynsä. Saavuttuaan kaupunkiin Chandler käy tapaamassa lääkäriä (Cecil Kellaway), ja saa kuulla Minnesotassa toimivasta Eli Straussista, joka osaisi auttaa henkisissä pulmissa. Elokuvan alku esittelee myös elokuvan tärkeän hahmon, Lance-koiran (palkittu bordercollie King), joka on Davidille rakas ja joka osoittautuu heti alussa ilmiömäiseksi lammaskoiraksi. Aloitus luo jännitteen lammasfarmari-isän Harry Burleighin (Dean Jagger) ja Chandlerin välillä. Tai pikemminkin Burleighin pojat Jeb (Harry Dean Stanton) ja Tom (Thomas Pittman) nöyryyttävät Chandleriä ja janoavat itselleen taitavaa paimenkoiraa. Syntyy kahina, jonka syy vieritetään Chandlerin niskoille, mutta onneksi paikalle saapuu Linnett Moore (Olivia de Havilland), joka ottaa Davidin hoteisiinsa ja lopulta pelastaa isänkin tilalleen.

Ylpeä kapinallinen on rikkinäisten perheiden elokuva. Burleighin perhe on isän ja kahden kurittoman pojan yhteenliittymä, eikä heidän taustoistaan kerrota käytännössä mitään. He janoavat paimenkoiraa, vaikka tämä tuntuu toisaalta vain tekosyyltä pyrkimyksessä saada Linnett Mooren maat haltuun. Toisaalta Lance-koira ei tottele ketään muuta kuin isäntäänsä, ei Burleighejä mutta ei myöskään Batesia (James Westerfield), joka koettaa ostaa sen itselleen. Toinen rikkinäinen perhe on Chandlerin ja Mooren muodostama liittoutuma, joka kamppailee Burleighiä vastaan. Moore lähtee Davidin kanssa Minnesotaan lääkäriä tapaamaan, ja sillä välin Chandler myy koiransa Batesille. Curtizin ohjaus on loistavimmillaan kohtauksessa, jossa Chandler nöyrtyy ja vie Lancen Batesille. Kamera on asetettu lattian rajaan, koiran näkökulmaan. Mutta koira ei ole omaisuutta, jonka voi myydä. Sillä on oma tahto. Lopussa, kun David ja Moore palaavat lääkäriltä, Chandler koettaa sovittaa virheensä, ja lopulta onnistuu. Elokuva etenee melkein vääjäämättömästi western-lajityypin odotusten mukaiseen konfliktiin, jossa Chandler tarttuu aseeseen, vaikkakin vastentahtoisesti. Loppuratkaisussa puhuttelee Burleighin nuorimman pojan murtuminen. Tom Pittmanin roolisuoritus on lyhyt mutta sitäkin vaikuttavampi. Häntä pidettiin yhtenä sukupolvensa lupaavimmista näyttelijöistä, mutta hän menehtyi auto-onnettomuudessa 31. lokakuuta 1958, vain 26-vuotiaana.

Max Manus (2008)

Joachim Rønningin ja Espen Sandbergin ohjaama Max Manus (2008) oli valmistuessaan Norjan suosituin elokuva. Kansaa virtasi teattereihin katsomaan tunnetun vastarintaliikkeen taistelijan Max Manusin (1914–1996) elämäntarinaa. Manus oli vapaaehtoisena Suomessa talvisodan aikaan, ja palattuaan Norjaan hän ryhtyi toveriensa kanssa taistelemaan Saksan miehitysvaltaa vastaan, aluksi propagandalehtiä valmistamalla, lopuksi terroritekoja suunnittelemalla ja toteuttamalla. Elokuvatulkinnassa talvisota saa vahvan esikuvallisen aseman. Alussa ollaan Suomessa, takautumajaksossa, joka palaa myöhemminkin. 

Max Manus alkaa kankeahkosti mutta sujuvoituu, kun tarina pääsee kunnolla vauhtiin. Max (Aksel Hennie) saa koulutuksen Skotlannissa ja palaa Norjaan tositoimiin. Suhde Tikkeniin eli Ida Nikoline Lindebrækkeen (Agnes Kittelsen) orastaa, mutta sodan aikana kaikki huomio kohdistuu taisteluun saksalaisia vastaan. Todellisessa elämässä Max ja Tikken avoituivat sodan jälkeen vuonna 1947. Kun sota lopulta päättyy, Maxin elämä nyrjähtää, vaikka sitä ei kovin pitkälti kuvatakaan. Toverit ympäriltä ovat kuolleet, ja elämän tarkoitus oli yhtäkkiä poissa. Elokuva ei etene pidemmälle ajassa, mutta suuria vaikeuksia Max Manusilla oli tulevina vuosikymmeninä. Hän näki painajaisia, kärsi sodan kokemuksista ja alkoholisoitui. Norjalaisille katsojille tämä on varmaankin tuttua, ja siksi elokuva lopussa myös viittaa siihen suuntaan, jonka sotasankari rauhan koitettua sai.

 

Koulu maailman laidalla (Lung nag na, 2019)

Pawo Choyning Dorjin ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva Koulu maailman laidalla (Lung nag na, 2019) sai laajaa kansainvälistä huomiota ja oli ehdokkaana myös Oscar-gaalassa. Vaikka elokuva valmistui jo vuonna 2019, koronapandemia vaikeutti kansainvälisen levityksen toteutumista ja voi vain kuvitella tekijöiden piinaavan odotuksen. Monen vuoden jälkeen menestyksen on täytynyt tuntua vapauttavalta. Bhutan on pieni maa Himalajalla, Kiinan ja Intian puristuksessa, ja tunnettu eristäytyneestä asemastaan. Ensimmäinen bhutanilainen fiktioelokuva, joka pääsi kansainväliseen levitykseen, oli ilmeisesti vuonna 1989 valmistunut, Ugyen Wangdin ohjaama Gasa lamai singye.  

Koulu maailman laidalla tuo mieleen vanhan klassikon, jonka katsomisesta on pitkä aika. Andrei Mihalkov-Kontšalovskin Ensimmäinen opettaja (Первый учитель, 1965) perustui Tšingiz Aitmatovin romaaniin ja kuvasi jotakuinkin samanlaista tilannetta kuin Dorjin elokuva: opettaja saapuu syrjäseudulle, maailman laidalle, jossa opettajan edustama tieto törmää paikallisiin uskomuksiin. Koulu maailman laidalla on sympaattinen siinä tavassa, jolla se tuo maailmat yhteen. Päähenkilö Ugyen haaveilee elämästä Australiassa, mutta saa kehotuksen lähteä korkealle vuoristoon. Hän löytää tarkoituksensa, vaikkakin hän lopussa päätyy haaveilemalleen matkalle Sydneyyn. Viimeisissä kuvissa hän näyttää tuntevan kuulumattomuutta ja laulaa bhutanilaisen laulun. Elokuvan ratkaisu jää avoimeksi, mutta loppu kunnioittaa sitä vaatimatonta elämää, jonka Ugyen oli saanut kohdata.

Le Chien mélomane (1973)

Paul Grimault’n tuotannosta olen viimeksi blogannut piirroselokuvasta Kuningas ja satakieli (Le Roi et l’oiseau, 1980), joka on vaikuttanut Hayao Miyazakiin ja moniin muihin myöhempiin animaation tekijöihin. Le Chien mélomane (1973) on tyylillisesti hyvin erilainen: se on vertauskuvallinen lyhytelokuva, kun taas Kuningas ja satakieli oli satu, jonka juuret olivat jo 1940-luvun lopulla. Yhteistä elokuvien välillä on myös Grimault’n yhteistyö käsikirjoittaja Jacques Prévertin kanssa.

11-minuuttinen Le Chien mélomane esittää omalaatuisen tarinan koirasta, jonka isäntä, professori Savantas, kehittää uudenlaisen viulun. Tämä soitin on kuitenkin tuhoa tuottava teknologinen laite: taiteen välineestä tulee ase. Lyhyessä satiirissa kuvataan poliittisesti jakaantunut maailma, ja ennen pitkää professorin luomaa helvetinkonetta myydään sodan molemmille osapuolille, onnettomin seurauksin. Grimault ja Prévert ovat elokuvallaan kuvanneet sitä jakaantunutta maailmaa, jossa 1970-luvun alussa elettiin, ja myös kilpavarustelua, joka saa absurdit mittasuhteet.

Viimeinen uhkaus (Deadline U.S.A., 1952)

Lehdistön maailmaan sijoittuva film noir Viimeinen uhkaus (Deadline U.S.A., 1952) on Richard Brooksin käsikirjoitus ja ohjaus. Brooks oli oikealta nimeltään Reuben Sax, jonka vanhemmat olivat emigroituneet Venäjältä vuonna 1908. Reuben syntyi vuonna 1912 ja opiskeli aikanaan journalismia Temple Universityssä, vaikka opinnot keskeytyivät, kun vanhemmilla ei ollut varmaa kalliisiin lukukausimaksuihin. Talouslaman vuosien jälkeen Sax muutti nimensä Richard Brooksiksi, aluksi ammatillisissa yhteyksissä ja sodan aikana myös virallisesti. Journalismi ja kirjoittaminen johdattivat hänet elokuvamaailmaan ja lopulta käsikirjoittajaksi. Vaikka Brooks tuli myöhemmin tunnetuksi sellaisista filmatisoinneista kuin Kissa kuumalla katolla (Cat on a Hot Tin Roof, 1958), Viimeinen uhkaus oli alkuperäiskäsikirjoitus, jossa Brooks oli jo aihepiirin suhteen omimmillaan.

Viimeisen uhkauksen pääroolissa nähdään Humphrey Bogart, jonka kanssa Brooks oli ystävystynyt jo 1940-luvulla. Tällä kertaa Bogart näyttelee The Day -nimisen sanomalehden päätoimittajaa Ed Hutchesonia, jolla on ylevät periaatteet, kuten aikanaan lehden perustajalla Garrisonilla. Lehdistö näyttäytyy demokratian puolustajana, joka lahjomattomasti taistelee vääryyksiä vastaan. Lahjontavihjauksilla elokuva alkaakin, sillä kovanaamaksi osoittautuva Tomas Rienzi (Martin Gabel) on kuultavana ja kieltää pyrkimyksensä vaikuttaa politiikkaan. Seuraavassa kohtauksessa kriittinen sanomalehti onkin jo vaakalaudalla, kun sitä ollaan myymässä ja lakkauttamassa.

Päätoimittaja Hutchesonin rinnalla toinen voimahahmo on Garrisonin leski Margaret (legendaarinen Ethel Barrymore), joka on tyttäriensä painostuksesta myymässä lehden mutta nyt yrittää peruuttaa päätöksensä. Samaan aikaan Hutcheson ryhtyy taistelemaan Rienziä vastaan, sanan avulla, niillä keinoilla, joita lehdistöllä on. Richard Brooksin Viimeinen uhkaus jatkaa kiinnostavasti lehdistöelokuvien perinnettä. Se on alkuosaltaan uskomattoman puhelias, ja dialogi etenee hengästyttävää tahtia. Vauhti tasaantuu vähitellen, mikä on varmaankin ollut Brooksin ajatus. Alun tehtävä on tempaista katsoja mukaansa. Ja onnistuuhan se!

Auringonkultaa (Nel sole, 1967)

Netflixiin on ilmestynyt joukko Al Banon ja Romina Powerin yhteisiä elokuvia. Näistä vanhin on Auringonkultaa (Nel sole, 1967), jonka valmistumisen aikaan myöhemmin mainetta niittänyt duo ei vielä ollut yhdessä. Auringonkultaa on rakennettu Al Banon soolotähteyden varaan, ja elokuvan nimikin viittaa hänen suosikkikappaleeseensa. Musiikillisuus käy ilmi jo alkutekstien aikana, kun joukko nuoria pyöräilee ympäri Roomaa – tietysti Al Banon laulun tahdittamana. Ensimmäinen kohtaus alkaa kiinnostavan korkeakulttuurisesti, sillä lukion oppitunnilla aiheena ovat Antonio Canovan veistokset! Samalla aloituskohtaus esittelee elokuvan päähenkilöt, Carlo Carreran (Al Bano) ja Lorena Vivaldin (Romina Power), jotka ovat samalla luokalla. Carlo osoittautuu luokan priimukseksi, joka hallitsee Canovan tuotannon mennen tullen.

Elokuvan kantava voima on yhteiskuntaluokkien välinen ero tai jännite, kuten nähdäkseni myös myöhemmissä Al Bano -elokuvissa, vaikkakin tätä jännitettä käsitellään sadunomaisesti, silkkihansikkain. Carlo näyttäytyy yläluokkaisena, mutta kaikki on vain hämäystä. Elokuvassa on koominen parivaljakko (Franco Franchi, Ciccio Ingrassia), joka avustaa Carloa ja toilailee pitkähköissä slapstick-jaksoissa. Kokonaisuutena Auringonkultaa on genrehybridi, jossa on monenlaisia aineksia, ja Al Banon musiikkiakin on saatu mahtumaan melkein LP-levyllinen. Toisaalta, elokuvaa oli kiinnostavaa katsoa sekä italialaisen popmusiikin että Rooman kaupungin kannalta.

Oikeuden palvelija (The Lincoln Lawyer, 2011)

Olemme katsoneet Netflixistä tv-sarjaa The Lincoln Lawyer, joka on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteen. Sarja perustuu Michael Connellyn rikosromaanien sarjaan, jossa päähenkilönä on losangelesilainen puolustusasianajaja Mickey Haller. Sarjan innoittamana katsoimme aiheesta tehdyn aiemman elokuvatulkinnan, Brad Furmanin ohjaaman elokuvan Oikeuden palvelija (The Lincoln Lawyer, 2011), jossa nimiroolia esittää Matthew McConaughey. Tv-sarjassahan samassa roolissa nähdään Manuel Garcia-Rulfo. Jo päähenkilön karakterisoinnissa on mielenkiintoisia eroja. McConaugheyn tulkitsema Haller on tuskaisempi ja affektiivisempi, ehkä väkivaltaisempikin. Garcia-Rulfon roolisuorituksessa on veijarimaisuutta, joka on korostunut varsinkin kolmannella tuotantokaudella.

Oikeuden palvelija alkaa vakuuttavalla tunnusmusiikilla: alkutekstien aikana kuullaan Bobby Blandin klassikko ”Ain’t No Love In The Heart Of The City”. Katsojalle esitellään päähenkilö ja hänen autonsa, joka on myös teoksen nimessä, vaikkakaan ”Lincoln” ei kovin suureen rooliin elokuvassa nouse. Ohjaaja Brad Furman tuntuu alusta lähtien olevan lähellä henkilöitään, ja tuntuu että kuvatila on film noir -elokuvien hengen mukaisesti ahdas, eikä anna katsojalle juurikaan tilaa nähdä rajauksen ulkopuolelle. Oikeuden palvelijan tarina on sama kuin tv-sarjan aloituksessa: Haller joutuu puolustamaan syytettyä, jonka hän ymmärtää murhaajaksi mutta ei asianajajana voi toimia päämiestään vastaan. Oikeuden palvelija toimii lopulta jännärinä kohtuullisen hyvin, vaikkakin kahteen tuntiin tiivistettynä muutamat käänteet tuntuvat hätäisiltä. Oikeussalidraamaa olisi voinut olla enemmänkin – mutta sitä toisaalta saa yltäkyllin tv-sarjaversiossa.

Luottomies-elokuva: All In (2024)

Kari Ketosen käsikirjoittama ja ohjaama Luottomies-elokuva: All In (2024) jatkaa televisiossa tutuksi tulleen Luottomies-sarjan jäljillä. Vaikka sarjan ”luottomies” on naapurissa asuva Juhis (Kari Ketonen), päähenkilö on kuitenkin luottomiehen apuja jaksosta toiseen hyödyntävä Tommi Mäkinen-Renvall (Antti Luusuaniemi). Episodit rakentuvat Tommin, tai molempien kaverusten, eskaloituviin vaikeuksiin. Tommi on kuin Aku Ankka, hyväntahtoinen mutta aina epäonnistuva.

Luottomies-elokuvan käsikirjoituksellinen ja ohjauksellinen haaste on varmaankin ollut rytmitys. Televisiosarjan hauskuus perustuu pitkälti tarinankerronnan niukkuuteen ja elliptisyyteen. Pitkässä elokuvassa komediallisuus rakentuu toisin. Luottomies-elokuva alkaa Tommin ja Harrietin (Maria Ylipää) asuntohaaveista, mutta unelmatalon hinta on liian korkea. Tommin epäonninen kierre alkaa, kun hän ryhtyy sijoittamaan vanhasta asunnosta saatuja rahoja kryptovaluuttaan. Piirit ovat pienet, sillä huijaukseksi osoittautuvan yrityksen taustalla on Tommin appiukon Johanin (Taneli Mäkelä) veli Göran (Lasse Karkjärvi). Tarina on viihdyttävä, mutta päällimmäisenä tunteena on, että komediallisia tihentymiä voisi olla enemmänkin. Sen sijaan pidin paljon siitä, että onneton Tommi lopulta palaa jaloilleen ja elokuva päättyy tasapainoon.

Merikarhut valloillaan (The Maggie, 1954)

Alexander Mackendrickin ohjaama ja William Rosen käsikirjoittama Merikarhut valloillaan (The Maggie, 1954) on maineikkaan Ealing-studion tuotantoa, vaikka se ei kuulukaan yhtiön komediatuotannon tunnetuimpiin teoksiin. Tarina on saanut innoitusta skottilaisen kirjailijan ja journalistin Neil Munron kertomuksista. Alkuun elokuva ei tunnu järin kiinnostavalta: se tuntuu tarjoavan Skotlantiin liittyviä stereotypioita ja yleistyksiä, kuten The Maggie -höyrylaivan omalaatuisen miehistön, joka elokuvan alussa rantautuu Glasgow'n satamaan. Laivaa luotsaa kapteeni MacTaggart (Alex Mackenzie), joka muistuttaa monia aiempia vanhan maailman kippareita. Jo heti alkuun jäin pohdiskelemaan elokuvan Skotlanti-kuvaa. Ehkä sitä osittain selittää Alexander Mackendrickin oma suhde. Hänhän oli syntynyt Bostonissa Yhdysvalloissa siirtolaisperheeseen ja muutti vasta 1930-luvulla Britanniaan. Ehkä tämä tausta on osaltaan vaikuttanut siihen tapaan, jolla hän kuvasi kulttuurisia lähtökohtiaan.

Merikarhut valloillaan onkin kulttuurien välistä jännitettä kuvaava elokuva, ja ehkä juuri tämä asetelma on Mackendrickiä kiehtonut. Elokuva asettaa vastakkain skotlantilaisen merikarhun ja yhdysvaltalaisen liikemiehen Calvin B. Marshallin (Paul Douglas), joka haluaa lähettää lastin tavaraa meriteitse, kunnes ymmärtää, millaisen onnettoman aluksen kyytiin arvokas lasti on annettu. Koko elokuvan ajan Marshall yrittää saada lastinsa vaihdettua toiseen kuljetukseen, mutta epäonnistuu. Kuten jo tästä juonikuvauksesta ilmenee, tarina ei ole kovinkaan ihmeellinen ja monipolvinen, mutta taitavasti Mackendrick saa katsojan kiinnostumaan asetelmasta. Lopulta maailmojen välille syntyy sovinto, aivan kuin elokuva symbolisesti käsittelisi Yhdysvaltain ja Iso-Britannian suhteita toisen maailmansodan jälkeen. Lopussa MacTaggartin alus jää kyntämään Skotlannin rannikkovesiä, entiseen tapaan, mutta aluksen nimi on vaihtunut Calvin B. Marshalliksi.