Ratkaisun edessä (State of the Union, 1948)

Frank Capran ohjaus Ratkaisun edessä (State of the Union, 1948) perustui Russell Crousen ja Howard Lindsayn Pulitzer-palkittuun näytelmään vuodelta 1945. Broadway-näytelmän keskiössä oli kuvitteellinen republikaanien presidenttiehdokas, joka ajautuu kulissientakaiseen valtapeliin ja suosion maksimointiin omien arvojensa kustannuksella. Hudson Theatre esitti näytelmää 765 kertaa vajaan kahden vuoden aikana. Pääroolissa, ehdokkaaksi pyrkivän Grant Matthewsin roolissa nähtiin Ralph Bellamy ja hänen puolisonaan Marynä Ruth Hussey. Näytelmä sai erittäin kiittävät arviot, ja erityisesti korostettiin älykästä, säkenöivää dialogia. Kriitikot kiittelivät myös näytelmän aihepiiriä: satiiri toi katsojien eteen ne monimutkaiset poliittiset juonittelut, jotka usein jäivät näkymättömiin.

Jo State of the Union -näytelmän suosio siivitti sen otolliseksi elokuvasovituksen kohteeksi. Ohjaajaksi valikoitui Frank Capra, joka oli tullut tunnetuksi poliittisista teemoistaan 1930- ja 1940-luvuilla. Samaan aikaan kun Valkoisessa talossa ohjaksissa oli demokraatti, Harry S. Truman, näyttämöllä ja valkokankaalla paneuduttiin republikaanien valtapeleihin. Elokuvasovituksen päärooleihin valittiin Spencer Tracy ja Katherine Hepburn, joiden kemiat sopivat erinomaisesti yhteen. Kavalina politiikan pelureina esiintyivät Angela Lansbury ja Adolphe Menjou. Varsinkin Lansbury on todella loistava alusta lähtien. Aloituskohtaus onkin tyrmäävä. Kay Thorndyken (Angela Lansbury) isä Sam (Lewis Stone) tekee itsemurhan vannotettuaan ensin tyttärensä johtamaan sanomalehteä tavalla, joka edistäisi seuraavan republikaaniehdokkaan osakkeita. Kay Thorndykellä on lisäksi suhde lentokonealalla toimivaan Grant Matthwesiin (Spencer Tracy), mikä on potentiaalinen uhkatekijä, sillä ehdokkaan perhesuhteiden pitäisi olla kunnossa...  

Tarina kulminoituu suoraan radio- ja televisiolähetykseen, jossa koko Matthewsin perheen on määrä olla mukana. Maryn (Katherine Hepburn) on vaikea kestää miehensä pakottamista kompromisseihin, jotta mahdollisimman monet tukiryhmät, niin ammattiyhdistykset kuin vähemmistötkin, saataisiin ehdokkaan taakse. Lopulta Matthews ei kestä ristiriitaa vaan paljastaa suorassa lähetyksessä kulissientakaisen pelin. Asetelmalla on selkeät yhteydet Capran aiempaan tuotantoon, esimerkiksi komediaan He uskoivat elämään (Meet John Doe, 1941). Ratkaisun edessä on kiinnostava myös nykypolitiikan näkökulmasta. Epäilemättä Yhdysvaltain presidenttikamppailun taustalla käydään, ja on aina käyty, laskelmointia siitä, miten eri kannattajaryhmiin voidaan vedota. Asetelmassa tiivistyy monta populismin tasoa: Grant Matthews edustaa common sense -näkökulmaa, joka vetoaa kansaan ja jossa poliitikot näyttäytyvät moraalittomina vehkeilijöinä, riippumatta siitä, ovatko he demokraatteja vai republikaaneja. Toisaalta populisteja ovat myös Kay Thorndyke ja muut pelurit, jotka etsivät pienintä yhteistä nimittäjää kansan puhuttelussa.